Ne maalintekijät

Olen nyt kirjoittanut parikin kirjoitusta urheilusta. Pääasiallisesti lajeista, joita itse joskus harrastin ja joiden taso on minunkin elinaikana laskenut kun lehmän häntä. Nämä lajit olivat siis mäkihyppy ja nyrkkeily. Palloilu on hauskaa leikkiä, ja sellaista se minustakin oli. Lisäksi se kasvatti jonkin verran sosiaalisia taitoja, joita minulta taitaa edelleenkin puuttua. Tuskinpa kenenkään kanssa tulee oikein hyvin toimeen valittamalla lähes kaikesta ja syyttelemällä kaikesta epäonnestaan toisia. Noh... tuo viimemainittu ominaisuus minulta taitaa puuttua, sillä olen ehkä liikaakin korostanut sitä peiliin vilkuilua.

Näissä blogeissa tulee kuitenkin aika kriittisesti suhtauduttua moneen asiaan, kirjoitinpa aiheesta kun aiheesta, ja kun peilaan tätä maailman menoa omia kokemuksiani vasten, tulee joskus perin narsistinen olo. Mutta niin se vaan on, että minulla ei niitä muiden kokemuksia ole.

Jalkapallo oli se kolmas lempilajini, jota olen harrastanut peräti numero rinnassa. Tai niin… selässähän se taisi paidassa olla. Pallon käsittelytaitoni oli varsin vähäinen, sillä en oikeastaan koskaan yrittänyt olla mikään pallovirtuoosi. Pääsääntöisesti minä juoksin pallon perässä, ja sain näin nyrkkeilyssä kaipaamaani harjoitusta. No, ehkä se ei aina mennyt niinkään, koska koko peliurani aikana olin joukkueeni paras maalintekijä ja saldoni keskiarvo oli maali jokaisessa ottelussa. Kun tuota saldoa nyt ajattelen, se oli oikeastaan aika paljon huomioon ottaen sen, että joukkueen taso ei ollut kaksinen, eivätkä voitot olleet suinkaan viikoittaista juhlaa. Siksi kai JPS onkin nykyisin bandy-liigan parissa ja menestynyt kai ihan kohtuullisesti tässä pienessä lajissa.

Suomalainen jalkapallo saisi olla ehkä enemmänkin sitä pallon perässä juoksemista, sillä ainakin maalintekotaito näyttää puuttuvan kokonaan. Kun on saavutettu kohtuullinen osaaminen pallon käsittelyssä, on sitten ruvettu paippailemaan ja pomputtelemaan palloa. Kun katson suomalaista jalkapalloa, minulle tulee kyllä hieman surullinen olo, vaikka tässä lajissa taso ei ole vuosien saatossa laskenutkaan. Sitä vaan ei ole koskaan ollutkaan, eikä sellaista historiallista tapahtumaa ole vielä nähty, että Suomi pelaisi joissakin arvokilpailuissa. Lievä puolustus on, että ei ole populaatiota eikä oikein olosuhteitakaan. Lyhyt vähäluminen kesä on heikko lohdutus, sillä eikös se Islantikin selvinnyt johonkin turnaukseen?

Tietysti minä katselen omilla silmilläni Suomen otteluita, vaikka en aikoihin ole voittoja odottanut. Ei ole tullut myöskään pahoja pettymyksiä.

 

Olen ollut havaitsevinani, että kun joku pelaaja saa pallon, ei hänen tavoitteenaan olekaan saada palloa maaliin, vaan hän etsii toisen pelaajan, jolle syöttää. Tämä taas hakee toisen pelaajan ja tämä kolmannen. Lopulta vastustaja yksinkertaisesti ottaa pallon pois ja vie sen meidän maaliin. En voi välttyä ajatukselta, että suomalaisille ei yksinkertaisesti ole opetettu, että maali on se päämäärä, jonne pallo on saatava.

Kyllä se niin vaan on, että jos sinun ainoa päämäärä on liikuttaa palloa nätisti kentällä, niin olet hävinneen joukkueen pelaaja. Maalit tekee se joukkue, jonka päämääränä on saada pallo maaliin, maksoi mitä maksoi.

Kyllä suomalaisessa jalkapallossakin olisi aimo askel eteenpäin, jos tajuttaisiin, että voittaja on se joukkue, joka pelin lopussa on tehnyt enemmän maaleja vastustajan verkkoon.

Vain missikilpailuissa jaetaan pelkkiä tyylipisteitä.

Olkoon tämä nyt viimeinen piste tässä urheilua ruotivassa kirjoittelusarjassani, mutta kun "mamujen" puolustaminen tuntuu ärsyttävän rasistisiipeä vähän liikaa, niin koetan sitten seuraavaksi löytää jotain purtavaa uskonnosta.

Katsotaan mitä tuleman pitää :-)