Synteihimme syylliset

Jotenkin itseäni syyttelen siitä, että näen elämässä liikaa negatiivisia asioita ja sitten niitä tähän blogiin kirjoittelen. Kun nyt näitä asioita olen puntaroinut, olen joutunut toteamaan, että elämä on kuin aaltoileva meri. Joskus ollaan aallon harjalla ja joskus taas siellä aivan pohjalla. Henkilökohtaisesti olen päässyt näkemään, että tämä elämän meri ei ole sittenkään niin synkkä, että ihan vuorotellen vaipuisimme alas ja nousisimme taas ylös. Tämä on kuin surffilauta, joka vie meitä eteenpäin aallon harjalta toiselle, jos osaamme surfata. Kyllä kai pääsääntöisesti kuitenkin on niin, että silloin tällöin joudumme myös käväisemään aallokon kuopissakin. Se on tilanne, jossa miehuus punnitaan.

  

Suomen taloustilanne on nyt aallon pohjassa, ja hyvin mielellämme syytämme EU:ta ja yleismaallista lamaa. Onhan varmasti tottakin, että olosuhteet eivät aina ole parhaat mahdolliset, mutta meidän selviytyminen riippuu kuitenkin omasta itsestämme. Joskus selviäminen vaatii isompia ja joskus pienempiä uhrauksia, mutta aina on selvää, että emme kaikissa olosuhteissa voi pitää kiinni ”saavutetuista eduista.” Suomen kansa on ihan itse äänestänyt omat johtajansa eikä ehkä aina ole osannut arvioida näiden kykyjä tai kykenemättömyyttä, mutta kollektiivisesti olemme sen itse tehneet. Jotenkin vastuullista olisi, jos ”yöpakkasten” tultua kantaisimme myös kollektiivisen vastuun näistä asioista. Tuskinpa meillä Suomessa todellakaan on lähellä se päivä, että alamme kuolla nälkään. Siinä mielessä pätee kliseinen lausahdus: ”on lottovoitto syntyä Suomeen.” Suomalaisesta luonteestako sitten johtuu, että emme ole valmiit tinkimään mistään, mihin meillä ei ole enää varaa, vaikka kenties joskus olisi ollutkin?

Ei minunkaan elämäni ole kulkenut tasaista lautaa pitkin aina vaan kohtuullisella tulotasolla. Joskus on ollut varaa ”parempaan” elämään, ja joskus taas on pitänyt laskea pennejä hyvinkin tarkasti. Oli itsestään selvää, että ”huonoina” aikoina ei sitten matkusteltu ulkomaille eikä mässäilty ravintoloissa, vaikka niihin joskus olikin ollut varaa. Miksi ihmeessä tämä kansa ei pysty samaan? Meillä ei ole varaa ”pekkaspäiviin” eikä lomaltapaluurahoihin. Ei kultaisiin kädenpuristuksiin, eikä mihinkään verosopimuksiin Portugalin kanssa.

Omat pennittömät päiväni johtuivat minun omista päätöksistä, ja ei tullut edes mieleen syyttää niistä ketään toista. Niinpä kannoin myös päätösteni seuraukset. Suomen kansan pennittömät päivät johtuvat Suomen omista päätöksistä, ja meidän on kannettava niistä myös vastuu. Se saattaa tehdä kipeää, mutta ei tässä nyt talvisotaan olla menossa.

Oman oppimisensa se vaatii kansalta, jonka ajattelutapa on, että epäonnen kohdatessa se on jonkun toisen vika, ja onnen potkun sattuessa minun ansiotani.

Tunsin kerran miehen, joka sai tuomion rattijuoppoudesta. Poliisit tulivat paikalle ja puhalluttivat herran, joka puhalsikin reilut pari promillea. Totta on, että naapuri oli soittanut poliisit paikalle, kun oli nähnyt miehen hoipperehtivan autoon. Ihan oikeasti mies sättikin naapuria, että oli tämän syy, että hän menetti korttinsa ja joutui vielä kuokkimaan suota. Siihen aikaan rattijuoppoja passitettiin pakkotöihin, jotta näistä olisi edes jotain hyötyä tälle yhteiskunnalle.

Minullekin tämä mies moitti naapuriaan, ja sain varmasti hänestä ikuisen vihamiehen kysyessäni, oliko se naapuri kännissä ja ajoiko kenties hänen autoaan. No kun ei kuulemma ollut mitään tällaista tehnyt, niin kysyin tyhmän kysymyksen: ”Mistä hänet sitten olisi pitänyt tuomita, etkö se sinä ollutkaan joka tuon rikoksen teki?”

Luultavasti tuo mies yhä vielä on vakuuttunut, että naapuri yksin on syyllinen hänen huonoon onneensa.

Milloinkahan me suomalaiset opimme uskomaan, että niin hyvät kuin huonotkin asiat tapahtuvat yleensä omien päätöstemme surauksena. Ei meitä kukaan viranomainen vainoa eivätkä lait ole suunniteltu meitä vastaan.

Tuo edellä oleva pätee sekä yksilöihin että yhteiskuntaan.