Puolivillaiset puolueet

Varmasti nyt odotatte, että luettelisin joukon puolueita, jotka eivät ole puolueita ollenkaan. Ihan täysin ette siinä petykään, vaikka en nyt yritä loikkia ohi puoluerekisterin. Vakaasti uskon, että jos kerran puoluerekisteriin on merkitty, on myös puolue. Puolueet ovat ryhmä erilaisia ihmisiä, joilla usein on jokin yhdistävä tekijä, mutta paljon asioita, joista he ajattelevat kukin tavallaan. On myös asioita, joista ei oikein osata olla mitään mieltä, joten niistä on sitten helppo muodostaa puolueen agenda, jota sitten hehkutetaan milloin missäkin tilaisuudessa sanoen, että puolue on tätä mieltä. Tosiasiassahan puolue ei koskaan ole mitään mieltä, vaan jotkut voimakkaimmat persoonat puolueen sisällä ovat jotain mieltä jostakin asiasta ja ne, jotka alun alkaenkaan eivät olleet mitään mieltä, yhtyvät noihin ajatuksiin.

   Kuvan lähde: Tiedon ja todellisuuden filosofia (FI3)

Nyt puhun vain eduskuntapuolueista, sillä se on se kokoelma puolivillaisia puolueita, joita nyt tarkoitan. Eduskunnan ulkopuolelle jäävät ryhmittymät eivät minun matematiikkani mukaan ole edes puolueita, vaan joukko hörhöjä, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa mistään poliittisesta liikkeestä, puhumattakaan puolueista.

Jos onkin kohtuullisen vaikea löytää asiaa, joista kaikki puolueet olisivat keskenään samaa mieltä, niin asioista samaa mieltä olevia jäseniä on kaikissa puolueissa. Kun otetaan kaksi ääripuoluetta, jotka minun mielestäni ovat Vasemmistoliitto ja Kokoomus, niin aika pian löytyy kasi yksilöä, jotka ovat kaikista asioita keskenään samaa mieltä. Ihmetellä täytyykin, miksi he ovat eri puolueessa, ja jos he olisivat samassa puolueessa, niin missä puolueessa. Väitän, että kyse onkin perinnöstä. Kun isä oli oikeistolainen, niin on poikakin, vaikka ei politiikasta mitään ymmärrä. Aivan sama pätee toiseen äärilaitaan ja niihin aivan liian moneen sillä välillä olevaan puolueeseen. Jopa Perussuomalaiset on sen verran vanha puolue, että nuorisosiipi on hyvinkin ennättänyt kokea tuon perinnöllisyyden ihmeen.

Tosiasia onkin, että Suomessa ei juurikaan ole kahta tai kolmea poliittista aatetta enempää, jos mukaan ei lasketa yhden asian liikkeitä, joilla ei ole mitään oikeasti poliittista ideologiaa. Nämä yhden asian liikkeet saisivat mielestäni toimia yhdistyksinä, sillä en edes usko, että he ovat poliittisesti samaa mieltä asioista. Varmasti olisi järkevämpää, että he liittyisivät itse kukin siihen puolueeseen, jonka tuntisivat omakseen. Osittainhan toki näin onkin tapahtunut, mutta luvattoman paljon on ihmisiä, jotka yhä edelleen taistelevat arvoista, joita ei voida pitää poliittisina.

Jos kuviteltaisiin, että kristilliset elämänarvot liittäisivät ihmisen ilman muuta Kristillisten liittoon, niin sekä Timo Soini että Juha Sipilä olisivat kokonaan väärässä puolueessa. Sama voitaisiin sanoa Kalajoella ehdokkaana olleesta Eija Nivalasta. Omantuntonsa mukaiseen poliittiseen ratkaisuun ovat päätyneet myös Aleksander Stubb ja muutamat muut ruotsinkieliset, sillä eihän minkään kielen aseman ajaminen voi olla pelkästään poliittinen asia. Politiikassa joudutaan käsittelemään paljon muitakin asioita, ja voi olla asialle pelkästään vahingoksi, että mukana on joku ”joo joo”-porukka.

Pelkkä liito-oravien suojelu ei myöskään ole mikään poliittinen asia, vaan kuuluu paremminkin luonnonsuojelujärjestöille. Vihreät on ryhmittymä, jossa ei tosiasiallisesti löydy yhtään alaa perusteellisesti tuntevaa yksilöä, ottaa asiakseen joitakin energiapoliittisia ratkaisuja, myötä- tai vastavirtaan. Silloin on hyvin mahdollista, että tämä suosiminen tai vastustus aiheuttaa isompaa vahinkoa kuin hyötyä. Minäkin kannatin vihreitä niin kauan kuin ne eivät olleet puolue ja keskittyivät luonnon suojeluun. Kristillisenäkin pidän itseäni, mutta pienessä mielessänikään ei ole käynyt, että liittyisin Kristilliseen liittoon, sillä kyllä kristillisyys on arvo, joka kuuluu kaikille puolueille. Pitäisihän sen kuulua ”persuillekin”, joten ihmettelen Soinin lepsua suhtautumista joihinkin asioihin ja jopa rasistisiiven myötäilyä. Olihan rasismi yksi syy puolueesta eroamiseeni, enkä usko olevani ainut.

En nyt siis suoranaisesti luetellut näitä puolivillaisia puolueita, mutta eiköhän jokainen lukija ne löydä rivien välistä.

Suomalainen pomottamisen tarve tekee kuitenkin erittäin vaikeaksi puolueiden vähentämisen ja systeemin muokkaamisen paremmin toimivaksi. Ainut ehkä toimiva keino olisikin puolueiden rekisteröimiseen tarvittavan kannattajamäärän kasvattaminen kaksin- tai kolminkertaiseksi sekä riittävän korkea äänikynnys eduskuntaan pääsemiseksi. Kansalaisaloite voisi kuitenkin edetä pienemminkin eväin, sillä on se sen verran työläs, että moni hyvä asia jää vaille huomiota vain siksi, että moni ei jaksa ryhtyä moiseen ruljanssiin.

Näin eivät kaiken maailman haihattelijat perustaisi uusia puolueita eivätkä ihmiset äänestäisi puolueita, jotka eivät kuitenkaan pääsisi eduskuntaan.