Huonommuuden tunne

Suomalainen saattaa olla jopa ylpeä kerskuessaan asuvansa yhdistysten luvatussa maassa. Maassa, jossa yhdistyksen perustaminen on helppoa ja jossa on tuhansia ja taas tuhansia tarpeettomia yhdistyksiä. Meillä on kymmeniä uskonnollisia yhdistyksiä, tosi monia poliittisia puolueita ja satoja urheiluseuroja ja jopa useita keskusjärjestöjä kaikella tällä. Juuri koskaan nämä eivät tee yhteistyötä, sillä yhteistyön perinne hävisi silloin kun talvisota päättyi, mikäli sitä ylipäätään on ollut olemassa.

 

En voi kertoa talvisodan aikaisista tapahtumista, kun en ollut mukana, mutta kaikissa muissa mainitsemissani järjestöissä olen ollut mukana ja aina ihmetellyt samaa asiaa: ovatko suomalaiset järjestöt todella niin kuin ameba, joka lisääntyy jakautumalla? Se kun on vain niin, että ihmisten lisääntyminen ei tapahdu samaa tahtia kuin järjestöjen lisääntyminen. Jokainen jakautuminen aiheuttaa siis voiman vähenemisen. Puhalletaan kyllä yhteen hiileen, mutta jokaisella on oma hiili.

Se nyt vaan on tosiasia, että me ihmiset olemme erilaisia ja siitä huolimatta meidän tulisi pyrkiä yhteisten asioiden hoitoon yhdessä. Kyse ei olekaan siitä, ettei tätä tajuttaisi. Kyse on siitä, että minä yksin olen oikeassa ja minun pitäisi siis olla pomo. Kun kaikki eivät kuitenkaan voi olla pomoja, lähtevät heikoimmat yksilöt yleensä omille teilleen ja vaihtavat joko seuraa tai perustavat oman yhdistyksensä. Jos seuran vaihto onnistuu, niin hyvä niin. Harvoin se kuitenkin onnistuu, sillä heikoksi itsensä tunteva yksilö on edelleen heikko ja pian on edessä sama tie. Todennäköistä on, että myös uudessa järjestössä on erilaisia ihmisiä, eivätkä kaikki ole edes keskenään samaa mieltä. Sopeutuminen on siis tosi vaikeaa, siitäkin huolimatta, että joitakin ”samanmielisiä” ehkä löytyy. Ennemmin tai myöhemmin tuo joukko kokonaisuudessaan lähtee kulkemaan omaa tietään ja heikentää entuudestaan yhdistystä. Se on kerta kaikkiaan väärä tie, sillä pian uusikin porukka on saman hajoamisprosessin edessä, ja pikkuhiljaa koko valtakunta on täynnä pieniä tehottomia yhdistyksiä ja puolueita, joilla on merkitystä vain itselleen.

”Halu olla aina oikeassa on huonommuuden tunnetta.”

Ei ole siis mitään syytä ylpeillä sillä, että olemme yhdistysten luvattu maa. Onpa kyseessä uskonnollinen järjestö, poliittinen puolue tai urheiluseura, niin aina on joukossa näitä ”oikeassa olijoita”. Heikoimmat yksilöt ovat juuri paikalta pakenijoita, kun taas todelliset johtajat pyrkivät vaikuttamaan sisältä. Tämä on ainut demokraattisesti hyväksyttävä tapa. On jopa todennäköistä, että tällainen poukkoilija ei tule valituksi mihinkään vaikutusvaltaiseen asemaan, mutta se on vain hyväksyttävä. Menestyminen minkä tahansa yhteisön johdossa vaatii paneutumista asioiden hoitoon ja ennen kaikkea yhteisen edun ajamista.

Mitkään brändiryhmät eivät vaikuta yhtään mihinkään, sillä kyllä se asia niin on, että eivät ihmiset usko sitä millaisia sanomme olevamme, vaan tosiasiassa he näkevät miten toimimme ja millaisia oikeasti olemme. Tämä pätee sekä yksilöihin että yhteisöihin.