Ääniharavat

Poliittisten puolueet tuntevat suurta tarvetta paisuttaa vaikutusvaltaansa ja kerätä tästä syystä puolueen riveihin henkilöitä jotka olisivat mahdollisia ”ääniharavia” seuraavissa vaaleissa. Ei ole olemassa mitään kriteerejä esimerkiksi kansalaistaidoille ja tosiasialliselle osaamiselle. Alalla kun alalla saavutettu tunnettavuus ohittaa siis kyvyn ja halun yhteisten asioiden ajamiseen. Vaikutusvaltansa kasvun puolueet asettavat tärkeämmäksi kuin yhteisten asioiden hoidon kansan parhaaksi. Kuitenkin politiikan tulisi olla juuri yhteisten asioiden hoitoa ja siihen tulisi valita kaikkein pätevimmät tämän alan ihmiset.

Teoriassa siis näin, mutta käytännössä tämä pätemättömyys on pyritty kompensoimaan sillä, että näiden antipoliitikkojen tarvitseekin vain tietää, kummalla puolella pöytää on Jaa-nappi ja kummalla puolella Ei-nappi. Puolueen puheenjohtaja sitten kertoo, että ” olemme nyt sitä mieltä, että painatte Ei-nappia” Sillä ei ole mitään väliä, mihin tämä käytännössä johtaa, sillä hallitushan kuitenkin päättää mitä tehdään ja siellä on ihan oma systeeminsä. Tosiasiassa eduskunnalla ei siis ole mitään valtaa, mutta onhan nappien painaminen tosi mukavaa puuhaa.

Sanon taas tuhannennen kerran, että tuo napinpainajan rooli johtuu siitä, että meillä on enemmistöhallitus ja puoluekuri. Tämä yhdistelmä jättää eduskunnan kokonaan päätöksenteon ulkopuolelle. Ainut todella tärkeä asia on siis se, että painat sitä nappia, jonka puoluejohto on sinun napiksesi ilmoittanut. Tällä ei pitäisi olla mitään tekemistä esimerkiksi kansanedustajien painostusta koskevien määräysten kanssa. Uskokaa vain jos haluatte, mutta kai se on ihan luonnollinen vahinko, että äänet aina jakautuvat tarkasti hallituspuolueen ja opposition välillä.

Varsinaisesti tämän blogini aihe ei kuitenkaan ole tuo eduskunnan tarpeettomuus. Tosiasiassahan eduskunta olisi hyvinkin tarpeellinen, mutta kun tuo ehdokasvalinta on saanut todelliset päättäjät hieman epäilemään eduskunnan kykyä päättää asioista. Silloin on paras tapa viedä koko elimeltä valta, vaikka se demokratian kannalta olisikin oleellisen tärkeä.

Sattuneesta syystä olen ihan itse suorittanut jonkinasteista kartoitusta näistä ääniharavoista. Jos Suomen eduskunta valittaisiin todellisten äänimäärien mukaan, tulisi siitä rakenteeltaan vain hieman erilainen kun nyt suhteellisen vaalitavan vallitessa. Hämmästyttävintä onkin, että jos vaaleissa kysyttäisiin, ”ketä ei missään tapauksessa tulisi valita” , niin samat henkilöt komeilisivat listan kärkipaikoilla. Tyypillisin esimerkki on eurovaaleissa loistavasti menestynyt Jussi Halla-aho. Jos tuo ”antikysymys” olisikin ollut vaalien kysymyksenä, olisi Halla-aho edelleen ollut ääniharava. Sama pätee moneen muuhunkin poliittiseen päättäjään. Ääniharavat eivät siis vaihtuisi, äänestäjät kylläkin.

Vastoin yleistä ennakkoluuloa nämä ääniharavat eivät tuo puolueelle pelkästään lisä-ääniä, vaan saattavat myös viedä niitä. Joillakin paikkakunnilla saattaa olla listoilla henkilöitä, jotka heikentävät koko puolueen kannatusta, vaikka heidän henkilökohtainen äänimääränsä olisikin ihan kohtuullinen.

Kyllä tämä vaalimatematiikka on joskus huomattavasti monimutkaisempaa kuin esimerkiksi differentiaali laskenta.