Kaipuu Karjalaan

Kun pakolainen kolkuttaa maamme ovelle päästäkseen turvaan, olen minä se, joka avaa sen oven, täysin välittämättä siitä mitä Suomen kiintiöt tai niitä laatineet virnaomaiset sanovat. Eivät nuo viranomaiset ole koskaan joutuneet sotaa pakenemaan, eivätkä tiedä siitä yhtään mitään. He ovat vain pakolaiskiintiöitä pyöritteleviä parranheiluttajia, joilla on korkeintaan joku poliittinen sanoma. Yleensä aika itsekäs sekin, sillä melko usein kantaan vaikuttaa otaksunta siitä, minkä verran se tuo tai vie ääniä.

Olin viime viikonvaihteessa Vihannissa karjalaisen sanankäytön tilaisuudessa, jossa sain tutustua siirtokarjalaisten kirjoittamiin kirjoihin. Asiat sinänsä olivat minulle jo hyvin tuttuja, sillä pakolainenhan olen itsekin. Pakolainen omassa maassa.

Kyllä minua syvästi kosketti Pertti Marttisen kirjoittama runo, jonka nimi oli ”Kaipuu Karjalaan”. Olen niiden arviolta 50 000 karjalaisen joukossa, jotka ovat syntyneet sotatoimialueella ja joutuneet pakenemaan sodan jaloista. Onni onnettomuudessa on se, että itse olin vain 9 päivän ikäinen, kun Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksensä ja aluetta tyhjentämään tulleet sotilaat korjasivat minut ja äitinikin talteen. Ensimmäiset muistoni syntyivät vasta, kun olimme asettuneet Jyväskylän maalaiskuntaan, jossa sain aloittaa myös koulutaipaleeni.

Vaikka en siis mitään Karjalasta muista, olen saanut matkustella siellä aina 60-luvulta alkaen. Toistaiseksi viimeisin matkamme oli jonkinasteinen muistelumatka Koivistoon, jossa nykyisin sijaitsee suuri öljysatama. Neuvostoajoista toki on paljon kehitystä Karjalassakin tapahtunut, mutta jotenkin tuntuu, että Putin on taas palauttanut hieman ahdashenkistä neuvostohenkeä karjalaiskyliinkin, jotka edelleen ovat suurelta osin rappiolla ja sodan jälkeiset arvet näkyvillä.

Ennustettu on, että Suomi saa Karjalan takaisin, kun viimeinen siellä syntynyt on kuollut. Siis ehkä minä. Minä en sitä enää ole aikoihin haikaillut, sillä muutamien ihmisten vastustelusta huolimatta aion nyt lopun ikäni asua täällä Kalajoella. Vakaasti kuitenkin uskon, että kaiken kaikkiaan Karjalan palautus olisi siunaus Suomelle, aivan samoin kun olivat sotakorvaukset aikoinaan. Näin se vaan on, että kun työtä on pakko tehdä, sitä myös tehdään ja kuin ihmeen kautta se koituu kansakunnan hyödyksi. Ei uskottu Suomen selviytyvän sotakorvauksista, mutta niin vaan selviytyi ja teollisuus nousi sille tasolle, että sitä voitiin hyödyntää tulevissa kaupoissakin. Näin uskon käyvän myös Karjalan rakentamisen suhteen, jos joskus tuo kansainvälinen vääryys saadaan edes osittain korjattua.

Venäjällä ajatellaan, että he eivät pysty rakentamaan maatansa siksi, että he ovat niin köyhiä. Luulen kuitenkin, että asia on niin, että he ovat niin köyhiä siksi, että se kansa on hieman työrajoitteista eikä maata ole haluttu rakentaa.

Se siitä Karjalasta ja Vihannin Karjalaisten järjestämästä juhlasta: ehkä jotain samanlaista saadaan kokea keväällä Kalajoella, kun Kaunis Karjala -yhdistys järjestää täällä karjalaisen kulttuuriviikon.