Poliittiset puolueet ja populismi

Demokratian perimmäiseen olemukseen kuuluu kansan oikeus vaikuttaa omiin asioihinsa.  Suomessa se toteutetaan välillisesti kansan valitseman eduskunnan kautta.  Suomalaistyylinen politiikka on hyvin yleistä länsimaisissa valtioissa, mutta siinä piilee myös heikkouksia. Pahimmillaan heikkous näyttäytyy siinä, että edustajat asettavat oman etunsa yhteisen edun edelle. Joskus äänestäjä huomaa sen, mutta useimmiten ei. Usko juuri oman ehdokkaan vilpittömyyteen ei näytä horjuvan silloinkaan, kun tämä joutuu oikeudessa selittelemään tekosiaan.

Herätkää hyvät ihmiset! Ei ole paljonkaan väliä sillä, todetaanko ihminen syylliseksi vai ei, pelkän syytetyksi joutumisen pitäisi herättää terve epäilyksemme ehdokkaan soveliaisuudesta edustajaksemme. Vaihtoehtoja kyllä olisi, mutta itsepäisyydessämme emme niitä usein valitse. Hyvin harvalla poliitikolla on siinä määrin itsekritiikkiä, että luopuisi vapaaehtoisesti tuolistaan. Usko Jumalan asettamaan johtajuuteen ja omaan erinomaisuuteen istuu tässä porukassa tavallista sirkeämmässä.

Ja sitten puolueisiin. Jos Suomi onkin yhdistysten luvattu maa, on se myös sitä politiikan suhteen. Tuo jo mainittu usko omaan johtajuuteen on saanut aikaan sen, että kun joku edustaja ei ole päässyt tavoittelemaansa asemaan puolueessa, jossa on muitakin samoin uskovia, niin ei muuta kuin uusi puolue pystyyn. Puolue ei synny suinkaan ideologisista syistä, vaan puolueohjelma jyrätään kokoon vasta puolueen perustamisen jälkeen. Näin ovat syntyneet useimmat pienpuolueemme ja osa ns. yhden asian liikkeistäkin. Oikea poliittinen agenda lienee vain parilla kolmella puolueellamme, eivätkä ne välttämättä ole suurimmat puolueemme.

Populismista on syntynyt melkeinpä kirosana, ja sillä on yritetty halventaa joitakin puolueita, päinvastoin kun oikeasti olisi pitänyt tehdä. Populismi on kansantahdon kuuntelua ja sen tahdon mukaista toimintaa. Siis oikeastaan kaikkien puolueiden tulisi olla jossakin määrin populistisia! Pääasiallisesti tämä systeemi johtaa kohtuulliseen kannatukseen, varsinkin jos puolueohjelma on onnistuttu tekemään sellaiseksi, että se vastaa suurimman ihmisryhmän maailmankuvaa.  Perussuomalaiset on hyvä esimerkki juuri tällaisesta puolueesta.

Jotkut puolueet, ehkä kannatukseltaan suurin osa, ovat syntyneet ajamaan tietyn ihmisryhmän etua. Koko kansan etu on niille aivan samantekevää. Kokoomus ajaa selvästi parempiosaisten etua, ja Keskustapuolue keskittyy maanviljelijöihin. Sosiaalidemokraatit eivät oikein tiedä, mitä he tekisivät, ja Vasemmistoliitto yrittää räpiköidä kommunismin raunioilla ilman mitään päämäärää.

Selkeää päämäärää ei ole myöskään hallitusta myötäilevillä yhden asian liikkeillä, joiksi minä lasken kristilliset, RKP:n ja vihreät.  Kristillisyys on arvo, joka kuuluisi kaikille puolueille, eikä millään ryhmittymällä ole yksinoikeutta siihen. RKP pitää hintaan mihin hyvänsä hitaasti kuolevan ruotsin kielen asemaa pinnalla. Siitäkin huolimatta, että kaikki tosiasiat puhuvat kaksikielisyyttä vastaan.  Vihreät eivät yksinkertaisesti elä reaalimaailmassa, joten siitä ei sen enempää. Sama voidaan sanoa lukuisista paikallispolitiikkaamme värittävistä pienpuolueista, jotka eivät ole ansainneet edes paikkaa tässä blogissa.

Rohkenen väittää, että suomalainen politiikka tervehtyisi kovasti, jos puolueiden perustaminen olisi vaikeampaa ja äänikynnys korkeammalla. Puolueiden tulisi myös muistaa mitä se ”hyvämaineisuus” oikeasti tarkoittaa. Ja kansalaistenkin tulisi uskoa paremmin näkemäänsä ja kuulemaansa. Ei yhteiskunta rikollisia ole vahingoittanut, vaan rikolliset yhteiskuntaa.  Jos reilut pari sataa entistä tai nykyistä kansanedustajaa on päässyt syytettyjen listoille, on tässä maassa paljon mätää.