Minä, Ari Keronen

Aina minä olen kantanut tuota Ari-nimeä, vaikka virallisesti se onkin Antti Ilari. Tämä vain selvennykseksi niille, jotka kahdenlaista nimeä joissakin tilanteissa saattavat ihmetellä. Sellaista vain sattuu.  Paljon muutakin on tässä elämässä sattunut, joten ajattelin kirjoittaa kerran itsestänikin ihan kehumiskirjeen.  Olen vain huomannut, että ihan kykenemättömät ”persejalatkin” kykenevät haukkumaan, jos se heidän tarkoituksiaan palvelee. Kun eivät kuitenkaan mitään tiedä, enkä ihan hirveästi ole itseäni kehdannut kehua. En ole tuntenut siihen tarvetta, vaikka hieman politiikassakin olen mukana ollut ja tiedän, että puolueelle olisi hieman iloa hyvin koulutetuista ihmisistä.  

Hyvin koulutettuhan minä todella olen, sillä olen kulkenut lähes koko sen putken, joka suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on ollut mahdollista.  Ammattikoulu, teknillinen koulu, teknillinen opisto, sekä lisäksi teknillinen korkeakoulu ja vieläpä jonkin verran tohtorin opintoja sen jälkeen.  Aika tai motiivi tuntui vain loppuneen, joten ei minusta koskaan tohtoria tullut… ei ainakaan vielä.  Koskaan ei voi tietää mitä maailmassa tapahtuu.

Kun nyt kehumaan olen alkanut, niin kehunpa myös urheilusaavutuksillani. Siis kehun minä, vaikka ei kai niissä paljon kehumista olekaan. Tapana vain tuntuu olevan, että mitä huonompi olet, sen enempi kehut. Joitakin faktoja koetan kuitenkin heitellä ja kauhean varovainen koitan olla, ettei tarkkasilmäisinkään asioiden vääntelijä löytäisi huomauttamista.

Paljon olen urheilua harrastanut, mutta oikeastaan vain yhdessä lajissa menestynyt edes keskinkertaisesti.  Vaajakoskella, jossa lapsena asuin, oli hyppyrimäki, jossa harjoittelin mäkihyppyä.  Olin 11 vuoden ikäinen yleislakon aikaan, ja muistankin lakon vain siksi, että jouduttiin hiihtämään mäkisuksilla pitkin rataa päästäksemme laskemaan silloisesta Jyväskylä suuresta mäestä. Laskettiinhan me siitä kaikki, kunnes kasvoin ”ylipitkäksi” ja luovuin mäenlaskusta. Jalkapallossa pituudesta oli jopa hyötyä, joten potkittiin sitten poikien kanssa sitä, kunnes isän kuoleman jälkeen muutettiin kaupunkiin ja eksyin nyrkkeilysalille. Myös nyrkkeilyssä oli pituudesta hyötyä, ja pian opinkin pärjäämään itseni painoisille mutta puoli päätä lyhyemmille ikätoverilleni ja jopa monille aikuisillekin. Kun täytin 17 vuotta, sain luvan osallistua nuorten SM-nyrkkeilyihin. En kai minä ollut se, joka eniten ihmetteli, että kolmen kovan ottelun jälkeen toin kultaisen mitalin Jyväskylään, sillä oikeastaan en ollut edes ajatellut asiaa.  Lehdet kuitenkin kirjoittivat minusta ja minusta tuli paikkakunnalla ”pikkujulkkis”.  Jyväskylään perustettiin noihin aikoihin myös jalkapalloseura JPS (Jyväskylä seudun palloseura). En muista oliko koskaan puhetta, että olin Vaajakoskella potkinut palloa Vapan (Vaajakosken pallo) junioreissa, mutta seuran perustaja Olli Hakala kutsui minutkin perustettavan seuran harjoituksiin. Koska olin laiska lenkillä kävijä, huomasin pian, että jalkapalloharjoitukset kesäisin korvasivat hyvinkin päivittäisen lenkin. Urakkaa kertyikin, sillä olin vielä A-juniori-ikäinen ja pelasin sekä miesten että A-junnujen joukkueessa.

Ei minusta koskaan oikein erikoista jalkapalloilijaa tullut, mutta nyrkkeilijänä kehityin kyllä varsin keskinkertaiseksi kansallisen tason iskijäksi. Nuorten Suomen mestaruuden lisäksi voitin myös mitaleja miesten SM-kisoissa, sekä sain kunnian edustaa Suomea muutamissa kansainvälisissäkin kilpailuissa, joissa sain ripustaa vyölleni mm. ruotsalaisten Tommy Johanssonin, Bo Lundbergin sekä Tore Sanströmin päänahat. Ruotsin mestaruuskilpailujen mitalimiehiä kaikki.

Vaikka minusta siis tuli varsin kohtuullinen nyrkkeilijä, suren kuitenkin enemmän sitä, että koskaan en oikeasti opetellut pelaamaan jalkapalloa.  Moni huonommankin alun saanut pelaaja on potkinut hyvät rahat kansainvälisillä kentillä.

Maalasin omakuvan lehtiartikkelin perusteella voitettuani ottelun Suomi-Ruotsi-maaottelussa vuonna 1965.

Kolmen jo esitellyn lajin lisäksi harrastin monia muitakin lajeja. Olisi oikeastaan helpompi luetella ne lajit joita en harrastanut kuin ne lajit joita harrastin. Kyse oli kuitenkin vain todellisesta harrastamisesta ja junioritason kilpailemisesta. Pitkälle palloilijalle tyypillisiä lajeja olivat lentopallo, koripallo, pesäpallo ja myöhemmin myös keilaus.  Keilausta harrastan edelleen, mutta nyt kyse on todellisesta harrastamisesta.

Siinäpä sitä CV:tä monien ihmeteltäväksi. Olkaa hyvä ja pankaa paremmaksi. Ei se minua häiritse, sillä olen todella tietoinen, että jokaisessa lajissa on minua parempia ja huonompia. Minä olen nyt eläkkeellä, enkä aio enää osallistua urheiluun, enkä politiikkaankaan... ainakaan kovin paljon. Tohtorin väitöskirjasta en sano mitään, kun tuo ikä alkaa tulla vastaan.