Kalajoen karjalaiset

Kun me kaksi karjalaista, minä ja Pirjo muutimme Kalajoelle, pelkäsimme aluksi kovinkin näiden ”pohjalaisten” suhtautumista meihin.  Varsinkin minä, joka olin aidosti Laatokan rannalla syntynyt siirtolainen, olin kuullut kertomuksia pohjalaisten ja varsinkin ruotsinkielisten nuivasta suhtautumisesta Karjalan pakolaisiin. Toki olin aiemminkin Pohjanmaalla asunut, mutta silloin olin vielä työelämässä mukana ja annoin oman panokseni tämän yhteiskunnan eteen. Nyt oli pelko siitä, että sotien jälkeinen ajattelutapa palaisi ja että ihmiset alkaisivat miettiä, miksi olen edelleen täällä.  Ehkä tämä oli kimmokkeena sille, että emme halunneet jäädä laakereilla lepäämään, vaan halusimme kantaa kortemme kekoon uuden kotipaikkamme hyväksi.  Ensimmäiseksi halusimme ruveta elvyttämään karjalaista kulttuuria täällä, sillä olimmehan itsekkäästi sitä mieltä, että se on osa suomalaisten identiteettiä. Onhan kansallisteoksemme Kalevalakin perin juurin Karjalasta kertova teos. 

”Ei täällä montaa karjalaista ole”, näin ajattelimme.  Pian kuitenkin ilmeni, että karjalaiset sukujuuret on useimmilla kun arvasimmekaan.  Ortodoksisuus on osa karjalaista perinnettä, joten aloitimme ”kotiseututyön” tällä uudella kotiseudulla perustamalla Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistyksen.  Yhdistyksen tarkoitus oli rakentaa tsasouna Kalajoelle, mutta ei harjoittaa muuta uskonnollista toimintaa. Vaikka olenkin ortodoksi ja omalla tavallani myös harras, en koskaan ole lukeutunut näihin maailmanloppua saarnaaviin ns. uskovaisiin. 

Pian huomasimmekin, että karjalaisen kulttuurin vaalimiseen tarvitaan yhdistys, joka on muutakin kuin tuo rukoushuoneen kannatusyhdistys. Vaikka kannatusyhdistyksen perimmäinen tehtävä olikin Karjalaisen kulttuurin vaaliminen, päätti kaupunki luokitella sen uskonnolliseksi yhteisöksi ja eväsi sillä perusteella mm. apuraha-anomuksemme.  Silloin kyllä tunsin tulleeni syrjityksi karjalaisuuden perusteella, sillä en mitenkään voinut ymmärtää, että joku pitäisi rakennustöitä uskonnon harjoittamisena. Ei kai asia oikeasti näin ollut, vaikka hyvin moni kertoi samantapaisista kokemuksista, ja tästä syystä oli pitänyt karjalaisuutensa salassa.  Jopa monen ortodoksinen uskonto oli avioliiton myötä vaihtunut luterilaiseksi. 

Karjala-seuraa täällä Kalajoella ei ollut, joten siihen emme voineet liittyä. Karjala-seuran ja Karjalan Liiton jäsenyys tulikin paljon myöhemmin, kun kuuluisilla Kalajoen hiekkasärkillä järjestettiin alueellinen karjalaisten tapaaminen. Siellä saimme kuulla, että Ylivieskan Karjala-seura ottaa meidät mielellään jäsenikseen. Nyt olemme siis Ylivieskan Karjalaiset ry:n jäseniä ja haluamme raportoida täällä tapahtuvasta toiminnasta myös Karjala-lehden välityksellä. 

Kyseinen seura on erittäin aktiivinen ja tästä syystä myös omavarainen. Syksyn aikana järjestetään pikkujoulu InterSense-koulutuskeskuksessa.  Samoin myös myyjäiset Puuhkalassa, joka on Ylivieskan kotiseutumuseo.  Näihin tilaisuuksiin jäsenet leipovat mm. lähes 1000 karjalanpiirakkaa.  ”Yleensä ovat loppuneet kesken”, sanovat seuran aktiivit.  Monenlaista muutakin toimintaa on odotettavissa, mm. matka Lappeenrannassa pidettäville karjalaisten kesäpäiville 2014.