Poliittista pelleilyä

En minä koskaan ole politiikkaan niin vakavasti suhtautunut, että olisin pitänyt kannattamaani puoluetta ainoana oikeana.  Kovin laaja kokemukseni ei toki ole ollutkaan, koska olen ainoastaan tässä ”persujen klaanissa” vaikuttanut ja tässäkin ennemmin apupojan asemassa.  Aina minä olen hieman ”munattomina” pitänyt miehiä, jotka eivät ole kantaansa uskaltaneet avoimesti kertoa, ja niitä näyttää olevan tämä paikallistason politiikka täynnä.

Piirihallituksen jäseneksikin sorruin, kun luulin siten voivani auttaa paikallisjärjestöä, jolla ei ollut muitakaan paikalle ehdottaa. Tai ainakaan ei ehdottanut.  Kun sitten koitti aika, että Kalajoen Perussuomalaiset ry koetettiin raivata Merijärvelle perustettava uuden yhdistyksen tieltä hieman kyseenalaisia keinoja käyttäen, sain monelta taholta kyllä myötätuntoa, mutta en piirihallituksen viimeisessä kokouksessa tukea, jota ehkä olisin tarvinnut.  Kyllä minä kokouksesta poistuin, koska juttu alkoi minua tympimään, en siksi että pakko olisi ollut. Kyllä minut ihan laillisesti oli tehtävään valittu, enkä siellä suinkaan ollut Kalajoen Perussuomalaisten edustajana, vaikka hämäyksen vuoksi niin yritettiin uskotellakin. Se nyt vaan oli se pienemmän riesan tie.  Monikaan ei näyttänyt tajuavan, mistä todella oli kysymys.

Kysymys oli laittomasta menettelystä, jossa piirikokouksen yksimielisesti valitsemalta piirihallituksen jäseneltä evättiin sekä puhe- että läsnäolo-oikeus.

Politiikan paradoksista olen aiemminkin kirjoittanut ja tulen kirjoittamaan tulevaisuudessa ehkä laajemmallakin tasolla. Sehän on se, että ”vaikka sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa, siihen hakeutuvat ja valikoituvat ne, jotka ajavat vain omaa etuaan.”  Tämä ei ole varmaankaan puoluesidonnainen, eikä aina edes valtakunnan politiikassa mukana olevien yksinoikeus. Näyttävät siihen pyrkivän monet pikkunappulatkin.  Jos todella politikoimalla elantonsa hankkivat miehet ja naiset kokevat asemansa jotenkin uhatuksi, ei mikään lain kunnioittaminen tai solidaarisuus tunnu tarpeelliselta.

Sympatiaa tunnen myös James Hirvisaarta ja Jussi Halla-ahoakin kohtaan, vaikka en heidän kanssaan yhtä mieltä olekaan. Hirvisaaren tempauksista en enempää tiedä kuin moni lukijanikaan. Jos kyse oli tahallisesta provokaatiosta, en missään nimessä sitä hyväksy.  Ehkäpä Heinäluoma tiesi mitä teki huomautusta antaessaan,  mutta Hirvisaaren erottajista en ole varma. Ei näitä asioita ihan sähköposteilla pitäisi hoitaa, puhumattakaan facebookista tai tällaisista blogeista.

Kaikki viralliset päätökset tulisi tehdä kokouksissa, joissa ollaan nenäkkäin ja joissa tapahtuu myös asianosaisten kuuleminen. Totta on, että järjestöjen tai puolueiden hallitukset eivät ole tuomioistuimia, mutta kyllä niidenkin päätöksiltä voidaan oikeudenmukaisuutta ja laillisuutta odottaa, sillä kyllä moni harrastajakin on asiaansa vakavasti paneutunut.   Siksi olenkin sitä mieltä, että jos tunnet tulleesi väärin kohdelluksi, niin ei muuta kun oikeuteen. Kuormittaahan se tuomioistuimia, mutta opettaa myös väärintekijöitä.  Suurin este tälle onkin, että se lihottaa kohtuuttomasti lakimiesten kukkaroa, sillä monet näistä ovat suurempia ”rosvoja” kuin heidän asiakkaansa.

>