Mitäs me kääkkänät

”Nuoret karttavat yhdistyksiä” …näin väitetään. ”Suomi on yhdistysten luvattu maa” …näinkin väitetään.  No tottahan se on. Nuo molemmat väitteet pitävät paikkansa jossakin määrin.  Sama ilmiö havaitaan myös tarkasteltaessa poliittisia puolueita ja uskonnollisia järjestöjä.  Tarjontaa on yllin kyllin, mutta lisää perustetaan. Tämähän ei tietenkään tapahdu siksi, että todellinen tarve ei tulisi tyydytetyksi. Tämä tapahtuu pelkästään siksi, että alemmuuentuntoiset suomalaiset tarvitsevat johtajan paikkoja pönkittääkseen itsetuntonsa viimeisiä rippeitä. Nuoret eivät yksinkertaisesti tule mukaan toimintaan, joka tapahtuu vanhojen ”kalkkisten” ehdoilla.  Nuoret saattavat asettaa myös kyseenalaiseksi näiden monien yhdistysten tarpeellisuuden.

Monet poliittiset puolueet ovat perustaneet poliittisia nuorisojärjestöjä, jotka ovatkin onnistuneet keräämään jäsenistöönsä joukon nuoria, jotka toimivat aivan omilla ehdoillaan.  Olen itsekin ollut tällaisessa järjestössä mukana ja luulen ymmärtäväni sen jujun, jolla siihen on saatu jonkin verran pysyvää porukkaa.  Juju on siinä, että tiettyjen ikävuosien jälkeen on nuorisojärjestöstä pakko luopua ja näin saadaan aikaan tietty vaihtuvuus. Vaihtuvuus on se avainsana, jota tarvitaan. 

Miettikääpä kotipaikkakuntanne yhdistyksiä.

Olin kesällä mukana Kalajoen kotiseutuyhdistyksen kesäjuhlissa. Olin melkein porukan nuorin, vaikka itsekin olen jo kuudenkympin ja kuoleman välillä. Välillä puhuttiin menneistä ajoista ja laulettiin moniäänisesti kotiseutulauluja. Ei, jos olisin ollut nuori, ei minuakaan olisi noissa pippaloissa nähty. Nyt nähtiin, kun olin jo saavuttanut sen vaiheen elämässäni, että menneisyys kiinnosti.  Se nyt on vaan niin, että nuorisolla ei vielä oikein ole menneisyyttä, joten mitäpä he täällä kalkkisten tapahtumassa tekisivät. Siitä huolimatta kotiseutu on myös heidän kotiseutunsa, eikä asiaan ainakaan olankohautuksella pitäisi suhtautua. Yhdistys kuin yhdistys, niin useimmiten sen eräs heikkous on vallankahvasta sitkeästi kiinnipitävä kääkkänä joka ei älyä luovuttaa paikkaansa nuoremmilleen. Rinnuksiin kiinnitetään ansiomerkkejä niin kauan kuin pystyyn kuollut vainaja hengittää, ja sen jälkeen ylistetään hänen suurenmoisia saavutuksiaan, vaikka käppänä tuskin osaa yksin edes kotiinsa.  Totta kai on niin, että jokaisen ansiot tulee tunnustaa, mutta….

Vitsinä kerrotaan, kuinka Neuvostoliitto lähetti kansainväliseen missikilpailuihin edustajan, joka oli ollut puolueen jäsen jo 50-vuotta ja näin ollen itseoikeutettu edustaja.  Ei pitäisi nauraa, tuntuu hyvin suomalaiselta käytännöltä.

Kokonaan oma lukunsa ovat urheiluseurat.  Harrastin aikoinani nyrkkeilyurheilua ja olin Jyväskylän Nyrkkeilijöiden jäsen. Vuoroiltoina harjoittelimme Jyväskylän Työväen Nyrkkeilijöiden kanssa. Koskaan en saanut selville, millainen laji se työväen nyrkkeily oli.  Kukahan niitäkin kahta seuraa tarvitsi, eivät ainakaan kummankaan seuran nyrkkeilijät. Kaipa siihenkin joku jekku kätkeytyi samoin kuin moniin muihinkin urheilujärjestöihin.  Urheiluseurojen hyvänä puolena on se, että niissä ovat ainakin mukana myös nuoret. Totta tietysti on, että mitä korkeammalle hierarkiassa noustaan, sitä dementoituneimpia ovat ns. ”urheilujohtajat”.

Selvää tietysti on, että eläkeläisjärjestöissä ei kovin nuoria ole mukana. Ihmeellistä on niissäkin se, ettei politiikasta voida pysyä erillä näissäkään yhteisöissä.  Olkoon sitten niin.