Karjalaisia on täällä Suomessa pidetty
jotenkin yhtenäisen, kummallisia perinteitä vaalivana ryhmänä, joka on paennut
kotiseuduiltaan venäläisten valloitussodan seurauksena. Nykyinen polvi tuskin
edes vaalii näitä perinteitä, joiden siirtämisellä alkaa olla kiire. Suurin osa
”oikeistakin” karjalaisista elää vanhan Viipurin lumoissa ja on valmis
vannomaan menetetyn kotiseutunsa nimiin.
Ehkäpä entisten rajojen palauttaminen ei olisi Suomen kannalta niinkään
huono idea, sillä tuon nykyisen rajan takaisen alueen kunnostaminen saattaisi
tuoda mukanaan sitä paljon puhuttua elvytystä. Kävisi niin kuin
sotakorvauksissa. Se, mitä luultiin taloudellisesti kestämättömäksi rasitteeksi,
toikin tullessaan nousun ja teollisen vallankumouksen.
Karjalan palauttamisesta minun ei kuitenkaan
ollut tarkoitus puhua, vaan niistä sen seitsemän sortin karjalaisista. joista
minullakin on onni tuntea kymmeniä. Seitsemällä sortilla en ihan
kirjaimellisesti tarkoita seitsemään jakautunutta ihmisryhmää, vaan yleensä
sitä, että on olemassa monenlaisia ihmisiä, jotka mieltävät itsensä
karjalaisiksi. Kaikki siis eivät ole siirtolaisia, mutta ovat ehdottomasti
karjalaisia.
Kuva: Karjalan Liitto ry
Impilahdella syntyneenä pidän tietysti itseäni
karjalaisena ja olen siihen varmasti oikeutettu. Olihan kyseessä sentään
sotatoimialue, josta onnistuimme pakenemaan aivan venäläisten suurhyökkäyksen
kynnyksellä minun ollessa vasta 9 päivän ikäinen. Olen siis ”oikea”
karjalainen. Tavattuani nykyisen vaimoni
Pirjon tulin huomaamaan, että Karjala-seurat ovat suurelta osin laiminlyöneet
tämän toisen suuren karjalaisten ryhmän - Kanta-Suomessa syntyneet karjalaiset. Kyllä
Joensuussa, Imatralla ja Lappeenrannassa syntyneet ihmiset ovat ihan yhtä
karjalaisia kuin me sodan jaloista selvinneetkin. Entä ne ihmiset jotka asuvat
edelleen Venäjän puolella? Karjalan tasavallan pääkaupunki Petroskoi pitää sisällään
yhä edelleen suuren määrän ihmisiä, jotka vaalivat karjalaisia perinteitä ja
jopa puhuvat edelleen karjalan kieltä. Saman laisia karjalaisia asuu pitkin
Karjalan tasavaltaa Venäjän puolella.
Heihin emme juurikaan ole pitäneet yhteyttä, vaikka monet Venäjän
karjalaiset järjestöt olisivat siihen hyvinkin halukkaita.
Kun nyt ”oikeana” karjalaisena itseäni pidänkin,
suoritan tätä karjalaisten erilaistamista hieman lisää. Toki se ei
karjalaisuutta miksikään muuta, mutta siirtolaisetkin jakautuvat kahteen, tai
ellei peräti kolmeen ryhmään. Kahteen ryhmään siksi, että hieman erilaisen
evakkomatkan tekivät sotaa paenneet ihmiset ja ne ihmiset, jotka joutuivat
jättämään kotinsa ”munattomien” rajaneuvottelijoiden takia. Nämähän luulivat,
että Neuvostoliitto aloittaa sodan uudelleen, ellei näiden vaatimuksiin
suostuta. Suuri osa luovutetusta
alueesta onkin sellaisia alueita, joita Neuvostoliitto ei koskaan onnistunut
valtaamaan. Alueet vain annettiin venäläisille, ilman mitään näkyvää syytä. Selityksiä
kyllä löytyi. Siinähän suomalaiset poliitikot ovat olleet hyviä kautta aikojen.
Kun nyt aikaa on kulunut ja siirtolaiset
alkavat loppua, tulisi karjalaisten kiinnittää entistä vahvemmin huomionsa
näihin kaikkiin karjalaisryhmiin, ja ennen kaikkea kertoa asioista
jälkipolville. Karjan liiton tulevaisuus on nuorten käsissä. Oulussa syntyneet
poikani ovat juuriltaan karjalaisia, mutta mieltävät itsensä oululaisiksi.
Sitähän he ilman muuta ovatkin, mutta he ovat juuriltaan myös karjalaisia,
jonka seikan minäkin olen aikoinani unohtanut heille opettaa. Korjataan nyt se
mikä korjattavissa vielä on, ja koetetaan saada nuoria mukaan. Olihan se aika surullista, että eräässä
karjalaisten tilaisuudessa minä, melkein seitsemänkymppinen äijä, olin
tilaisuuden nuorin osanottaja.
Hyi olkoon. Hävetään ainakin vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti