Jyväskylän harju

Kyllä tuo Jyväskylä harju jotenkin historiallinen paikka minulle on, sillä Jyväskylässä asuessani kerkesin asua melkein jokaisessa harjun kulmassa ja vielä ammattikoulun kävin Keski-Suomen Keskusammattikoulussa, joka sijaitsi suunnilleen harjun pohjoispäässä. Olen asunut tällä uudella tulemisellani jo joitakin kuukausia Jyväkylässä, mutta vasta nyt sitten tuli taas noustua tuon soraharjun laelle, jota hallitsee edelleen vanha Vesilinna ja jonka eräs merkittävimpiä paikkoja on Harjun urheilustadion, jossa edellisen asumiseni aikana pelattiin mm. pesäpalloa, joka lienee eräs tämän maineikkaan palloilukaupungin maineikkaimmista lajeista. Nykyisin se taitaa olla jalkapallon mestaruusliigassa pelaavan JJK:n kotikenttä. 

  

Muistan pururadan, jota joskus aktiiviurheilijana juoksin päivittäin ja joka kierroksella kipaisin harjun laelle johtavat puuportaat ylös. Ihan hirvitti ajatella, millainen ero täytyi kunnossa olla, sillä kun ihan vain kokeilin miltä se mahtaisi nyt tuntua, pelkäsin että en jaksa niitä edes kävellä ylös. Edelleen näyttivät nuoret urheilijat hyödyntävän noita portaita, ja kun kysäisin eräältä tytöltä, että miltä tuntuu oli vastaus yksiselitteinen: ”Kauhealta”. Niinhän se taisi silloinkin olla, mutta antoi kamalan hyvän olon sitten jälkeenpäin.

 

Pienen nostalgiahetken jälkeen ajeltiin sitten pääsiäisajelua vähän kaupungilla ja käytiin juomassa pääsiäiskahvit eräässä Jyväskylän matkailurysässä - Viherlandiassa, jossa toki olemme vierailleet useinkin. Oli ihan kiva käydä morjenstamassa vanhoja tuttuja Torstia ja Kallea. Torsti on aina ollut hieman hiljaisempi, mutta Kalle on kyllä jonkun sanan sanonut, varsinkin jos sitä on hieman kaulasta kyhnyttänyt. Torsti ja Kalle ovat papukaijoja.

 

Kyllä täytyy myöntää, että tämä Jyväskylä on jotenkin ystävällisempi kaupunki kuin ne monet muut, joissa olen saanut asua. Varmaan täälläkin omat ongelmansa on, mutta kun vähään tyytyy, pysyy erossa politiikasta ja kohtelee ihmisiä ystävällisesti, niin kyllä täällä hyvä on asua. Sen verran politiikkaa olen elämäni aikana seurannut, että kaupungin poliittinen rakenne jonkin verran huolettaa. Täytyy vain toivoa, että eivät ylivallan saaneet vihreät tuhoa kaupunkia tuulimyllyllä. Siihen toiveeni nojaa, että tuon järjettömyyden vastustajat onnistuvat ainakin siirtämään tuota onnettomuutta niin pitkälle, että pääsen pois tältä planeetalta.

Planeetalta poistumisesta tulikin mieleeni, että tokihan kävimme myös isävainajani haudalla ja siinä samalla löysimme myös veljeni työkaverin Lenni Viitalan haudan. Kyllä minä jotenkin järkytyin kun huomasin, että Lenni oli kuollut jo 1966 eli selkeästi alle 50-vuotiaana. Sattuuhan sitä sellaista, mutta kumma kyllä, en ollut asiasta mitään kuullut, vaikka mies oli Vaajakosken aikaisia perhetuttujamme. Kai siinä jonkinlaisesta urheilusankaristakin oli kyse, sillä olihan mies sentään moninkertainen arvokisamitalisti ja Lontoon olympiakisojen kultamitalimies. 

 

Kyllähän tällaisista ”sankareista” yleensä varsin laajasti uutisoidaan, joten löytyneeköhän asialle selitys siitä, että noihin aikoihin olin itse opiskelemassa Oulussa. Ei ihan helppo ollut isänkään hautaa löytää, mutta löytyihän se lopulta. Isän kuolemasta on kulunut jo yli kuusi vuosikymmentä, joten ei nyt kovin suuri ihme ollut, että hauta oli melko huonossa kunnossa. Meistä jälkeläisistä ei kukaan asu enää Jyväskylässä, paitsi minä nyt, niin että varmaan nuo tulevat toimenpiteet minun pitää tehdä. Varmaa kuitenkin on, että jotain on tehtävä.

Tässä oli nyt sitten tällainen pääsiäinen. Tällä kertaa jäivät vanhat ortodoksiset perinteet vähemmälle, mutta taidan muutenkin olla hieman ”erilainen nuori”, joka ei suinkaan tarkoita sitä, että en kunnioittaisi kirkkomme perinteitä. Minun mielestäni usko on kuitenkin asia, jota tulee elää joka päivä.