Epäisänmaallinen ihminen?

Jos kaikenkarvaiset ”sivarit” ja rasistit julistautuvat isänmaallisiksi, niin täytyy myöntää, että varmaankin minun on pidettävä itseäni epäisänmaallisena, sillä sen verran paljon näkemykseni eroaa muutamien ääriliikkeiden näkemyksistä.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että tätä maata on puolustettava tarvittaessa jopa asein, jos tilanne joskus sellaista vaatii. Toivottavasti ei koskaan vaadi, sillä pidän jokseenkin höpöhöpöjuttuna ”uskottavaa maanpuolustusta.” Muutamassa päivässä se uskottavuus katoaa, jos joudumme suurvaltaselkkaukseen. Sellaisestahan Suomen todelliset uhkakuvat on rakennettu, sillä ei ole luultavaa, että naapurimaamme etelästä tai lännestä alkaisi ahnehtia meidän maa-alueitamme. Jos sattuisi käymään niin, että sivistysvaltioita uhkaava idän vaara toteutuisi, niin kyllä kai meidän kuitenkin pitäisi yrittää. Tuskinpa siinä silloin auttaisivat jotkut rasistiset kirjoitukset, joilla tätä maata muka puolustetaan.

Kovasti isänmaallisena minä pidin itseäni, kun joskus sain tilaisuuden lippu rinnassa laulaa maammelaulua kansainvälisissä urheilutapahtumissa. Puolenkymmentä kertaa minä siihen tilaisuuden sain, ja aina oli ”tippa linssissä.” Kovasti isänmaalliseksi tunsin itseni myös silloin, kun varusmiesaikanani sain vastaanottaa Teikarsaaren taistelijain lahjoittaman mitalin, joka oli tarkoitettu luovutettavaksi jollekin kunkin saapumiserän parhaista varusmiehistä. En toki tiedä, olinko lähellekään parasta, mutta kai minä velvollisuuteni olin tehnyt, kun pataljoonan korkein johto oli niin päättänyt. Silloin en kuitenkaan itkenyt. Kai se itkun aihe on löytynyt joskus myöhemmin, kun olen katsellut ”rajat kiinni” ja ”Suomi ensin”- riehujia. Henkilökohtaisesti olen vakuuttunut siitä, että jos Suomen itsenäisyys olisi tuon porukan varassa, niin pian saataisiin yksi työpäivä lisää. Kaikkihan te tiedätte sen joulukuun kuudennen, joka nyt on vapaapäivä.

Olen saanut kantaa ”suvakin leimaa” siitä saakka, kun ensimmäisen kerran asetuin puolustamaan turvapaikanhakijoita. Kyllä minä tuosta leimasta olen hyvin ylpeä, sillä kertoohan se sen, että en ainakaan vielä ole menettänyt inhimillisyyttäni. Sen verran suvakkeja meidän kaikkien pitäisi olla, että hätää kärsiviä autamme. Sen verran tunnen tuota porukkaa, että jokseenkin varma olen, että mahdollisen konfliktin sattuessa joka äijä seisoisi suomalaisten rinnalla. Eivät he ole tänne valloittajina tulleet, vaan elämään rauhassa tässä maassa, jota he myös haluavat rakentaa ja tarvittaessa jopa puolustaa.

Kyllä me karjalaisetkin pakenimme aikoinamme sotatoimialueilta, enkä ainakaan minä siitä huonoa omaatuntoa kanna. Toki olin silloin vielä niin pieni, että en itse saanut päätöstä tehdä, mutta luulen, että ihan oikean johtopäätöksen vanhempani tekivät, vaikka ei se vastaanotto täällä Kanta-Suomessa aina niin ruusuista ollut.

Kahdesti sodassa haavoittunut isäni kuoli kymmenen vuotta sodan jälkeen ainakin osittain niihin vammoihin, joita sodassa oli syntynyt. Istuin hänen kuolinhetkellään hänen vuoteensa vieressä ja tajusin, että se oli uhri sen puolesta, että me jälkipolvet saimme elää vapaassa Suomessa. Ihan varma olen, että jos isäni vielä eläisi, hän olisi ”suvakki”, mutta oikeasti isänmaallinen mies. Näin haluan olla myös minä.

Epäisänmaallisuuttani en siis ole tuota ”maailman paras” -lorua hieman toppuutellut, vaan siksi, että se ei mielestäni ole totta. Rehellisyyttään ylistänyt Suomen kansa ei saisi häpäistä itseään väitteillä, jotka eivät pidä paikkaansa.