Uskoon hurahtaneet

Ei toki… ei sinne päinkään. Minun tehtäväni ei ole arvostella kenenkään uskoa, eikä mitään uskonnollista lahkoa tai järjestöä. En toki sitä teekään, mutta kyllä joskus ihmettelen. Ihmettelen joitakin tapoja ja ennen kaikkea niitä huhuja, joita kuulen joskus sovellettavan lahkolaisiin.

Se, että ihmettelen, ei suinkaan tarkoita sitä, että en mitään poikkeavaa tapaa hyväksyisi. Niin tietysti on, että vaikka jos jotkut kuulemani asiat ovat totta, saattaa joskus olla vaikeaa edes hyväksyä tätä. En nyt halua kuitenkaan ruveta luettelemaan asioita, joiden todenperäisyyttä en ole tarkastanut. Pääsääntöisesti täytynee sanoa, että sanonta ”jokainen tulee uskollaan autuaaksi” sopii kyllä minullekin. Luulen, että se joka ei ole vahingoksi toisille, kelpaa myös Herralle. Miksi se ei siis kelpaisi minulle! Suomessa on yli tuhat uskonnollista yhteisöä, ja jokainen uskoo vilpittömästi siihen että hänen ryhmässään ovat Suomen ainoat oikeauskoiset. Juuri tämä usko siihen, että he ovat ”ainoat oikeat” saa kuitenkin minut luokittelemaan nuo järjestöt lahkoiksi.

Sanotaan Jeesuksen sanoneen, että ”lahkot ovat minulle kauhistus”, mutta en ollenkaan tiedä, tarkoittiko hän Jehovan todistajia, helluntaisia, vapaakirkkoa vaiko luterilaisia. En todella tiedä, mitä Hän tarkoitti, mutta luulen, että kyse oli silloin niin yleisestä epäjumalanpalvelusta. Sanotaan Hänen myös sanoneen: ”Yksikään, joka minuun uskoo, ei huku vaan pelastuu”. Oletan, että tämä lause sulkee sisälleen kaikki ne ihmiset, jotka uskovat Kristukseen ja hänen ristinkuolemaansa, aivan lahkosta ja seurakunnasta riippumatta. Luulen, että Kristukselle on tärkeintä usko ja kristillinen elämäntapa, täysin riippumatta siitä, mihin yhteisöön katsot kuuluvasi. Toki yhteisöön on hyvä kuulua, kehottihan Herrammekin kuulumaan seurakuntaan, mutta sanoi myöskin: ”Pysy siinä minkä olet hyväksi havainnut.” Vai olikos se Paavali joka niin sanoi - mutta apostoli kuitenkin.

Minä olen hyväksi havainnut ortodoksisen seurakunnan ja aion pysyä siinä, vaikka sen verran kerettiläinen kai olen, että en pidä aivan välttämättömänä kaikkia uskontoomme liittyviä rituaaleja, joskin ymmärrän niitä, jotka haluavat pitää perinteet puhtaana. Ihan aina en ymmärrä myöskään muslimien tapaa rukoilla maton päällä Mekkaan päin kumartuneena, mutta tuskinpa Jumalakaan sitä kieltää, sillä se tuskin vahingoittaa ketään. Eri uskontokunnilla on myös erilaisia ”esiintymisasuja” papeilla, piispoilla ja muilla kirkon palvelijoilla. No olkoon siis niin, sekään tuskin vahingoittaa ketään riippumatta siitä, pidänkö minä niitä tarpeellisina vaiko en. 
 

Äkillinen hengellinen herääminen, jonka Paavali koki, on tavattoman harvinaista, ja yleensä se tapahtuu hitaan kehityksen tuloksena. En väitä, että niin ei voisi tapahtua, mutta oma käsitykseni on, että erilaisten hurmosliikkeiden kokousten aikana tai niiden jälkeen tapahtuneet ”hurahdukset” eivät ole todellisia uskonnollisia tapahtumia, vaan mielenkuohujen aiheuttamia hetkellisiä sekoamisia, joita sitten halutaan pitää Jumalan merkkeinä. Todellinen usko ja uskovaisuus näyttäytyvät elämäntavoissa, joiden pääsääntöiset raamit ainakin minä löydän raamatunmukaisista käskyistä.

Kerettiläisyyteni ilmenee myös suhtautumisessani Raamatun aitouteen Jumalan sanana. Se on ihmisten kirjoittama kirja. Ekumeeninen kirkolliskokous päätti 300-luvulla siitä, mitkä löydetyistä kirjoituksista sisällytetään Raamattuun ja mitä taas ei. Jotenkin minusta vaan tuntuu, että tuo maallinen ”tuomioistuin” tuskin on tarpeellinen päätettäessä, mikä on Jumalan sanaa ja mikä taas ei. Suhtautumisestani huolimatta pidän Raamattua pyhänä kirjana, jonka mukaan eläminen ei koskaan vie turmioon.

Jotenkin minusta tuntuu, että hurahtamalla uskonsa löytäneet eivät koskaan ole kokeneet sitä ”hidasta kehitystä”, jonka pohjalle uusi mielekäs elämä voi rakentua. Se kehitys tuo ihmisen sisälle mekanismin, joka kertoo mikä on oikein ja mikä väärin.