Testamentti

Huokailin tyytyväisyyttäni, kun olen onnistunut, luultavasti viime hetkellä, pelastautumaan tuulivoimayhtiön kynsistä tänne Jyväskylään. Samaa onnea ei saanut vaimoni veli Tapani, joka juuri ja juuri ennätti täyttämään 60 vuotta ennen kuolemaansa. Lappeenrannan tuulivoimayhtiöt olivat kai jotenkin onnistuneet pulaamaan itsensä kuiville konkurssista, eikä ”Tapsan” kuolemansyytä ainakaan todistettavasti voitu laskea noiden myllyjen syyksi. Selittämätön tapaus kyllä oli ja taitaa sellaiseksi jäädäkin.

Tapaus sattui siis Lappeenrannassa, ja olimme Pirjon kanssa Tapanin muistotilaisuudessa. Kun en kauhean nuori ole minäkään ja tuulivoiman pelottava läsnäolo sai minutkin Kalajoella asuessani ajattelemaan kuolemaa melko usein, päätin kirjoittaa testamenttini näin blogin muotoon. Tapani oli antanut selvät ohjeet kuolemansa varalle, joten teen nyt sitten samoin.

Ainakin kalajokiset lukijani tietävät, että olen ortodoksi, joten esitän ensimmäisen hieman kerettiläisen toivomukseni: polttakaa minut, vaikka se ei ortodoksiseen perinteeseen hyvin sovikaan. Tässä nimenomaisessa tapauksessa se on kuitenkin tarkoituksenmukaista, sillä lisätoivomuksena siihen sisältyy tuhkan sirottelu rakentamamme tsasounan tontille. Ei hautakiviä eikä muistolaattoja. Korkeintaan pieni pronssinen kilpi, jonka voi kiinnittää isompaan matkamiehen ristiin. En tunne Pirjon tahtoa, mutta minun tahtoni olisi, että pienempi risti säästettäisiin Pirjolle ja tuhkat siroteltaisiin samaan paikkaan. En tiedä, tarvitaanko siihen joku erityinen lupa, mutta jos tarvitaan, niin toivon Pirjon hankkivan sen luvan ja samalla ilmaisevan oman tahtonsa. Tämä tietenkin perustuu olettamukseen, että Pirjo elää minunkin jälkeeni. Näin ainakin toivon. Tähän samaan hengenvetoon toivon myös, että eivät minun lapseni edes yritä omia heille lain mukaan kuuluvaa perintöosuutta, sillä eihän sitä perittävää edes kovin paljon ole, ja kun jakajia olisi melko paljon, niin olkaa lapset kilttejä ja antakaa Pirjolle se, minkä hän on ansainnut. Tehköönpä hän sitten mitä haluaa.

Näistä hieman haikeista tunnelmista sitten tähän päivään.

En todellakaan aio poistua keskuudestanne ihan pian, mutta nuo viime aikojen tapahtumat ovat saaneet minutkin ajattelemaan tätä maallisen vaelluksemme lyhyyttä ja ennen kaikkea sitä, että emme koskaan tiedä, milloin elämme viimeistä päivää. Koetanpa siis elää kaikki päivät niin kuin ne olisivat minun viimeisiä. En tiedä pystynkö koskaan hyvittämään niitä vääryyksiä, joita olen elämäni aikana tietoisesti tai tietämättäni tehnyt, mutta siitä mieleni on hyvä, että tahallani en ole kenenkään mieltä pahoittanut. Anteeksi vaan jos näin on käynyt.

Jotenkin täällä Jyväskylässä on hieman helpompi hengittää, joten on hyvinkin mahdollista, että saan vielä nauttia muutamista vuosista. Kun Lappeenrannassa kävimme morjestamassa vaimoni 101-vuotiasta tätiä, en voinut olla ihailematta pirteää vanhusta, jonka suurimpana huolena tuntui olevan, onko tukka hyvin, kun Pirjo otti valokuvan.

 

Turhaanpa minäkään siis huolehdin tuulimyllyistä tai Venäjän uhasta. Tuulimyllyt kuolevat omaa mahdottomuuttaan ja Venäjän uhka väistyy viimeistään silloin, kun Putin kuolee. Jotenkin minulla on sellainen kutina, että perivenäläiseen tapaan tuo keisari syrjäytetään jo ennen tämän kuolemaa. Eikös se Venäjällä aina ole mennyt niin?

Kommunismilla oli omat uskovaisensa ja nyt samanlaista uskovaisuutta näyttää olevan tuulivoiman kannattajien keskuudessa. Kai on siihen luotettava, että kaikki mahdoton elää vain siihen asti kunnes se todetaan mahdottomaksi.