Työkiusatut

Me ihmiset tuomitsemme koulukiusauksen varsin yleisesti, mutta tunnistamme varsin huonosti, jos kiusaus sattuu työmaalla, varsinkin omille alaisillemme. Tämä nyt ei varsinaisesti poliittisen blogin aihe olekaan, mutta kyllä tämän tapaista kiusausta tapahtuu myös muullakin kuin kouluissa ja työyhteisöissä. Poliittisissa puolueissa ja jopa urheilujärjestöissä tämä on varsin yleistä.

Seurasin tässä pari päivää sitten radiosta keskustelua tästä aiheesta ja olin tunnistavani monia tilanteita ja niiden seurauksia elävässä elämässäkin, niinpä päätin kirjoittaa aiheesta, kun sopiva hetki koittaa. Nyt vissiin on se hetki koittanut.

 

Kyllä tätä minunkin elämässäni sattui, ”ryssän lapsi” kun olin, mutta ilmeisesti olin psyykkisesti ja myöhemmin fyysisestikin niin vahva, että osasin kääntää tilanteet edukseni, ja kiusaajat saivat yleensä sitä, mitä olivat tilanneetkin. Tätä tapahtui yleensä siis kouluaikoinani, mutta myöhemmin sain olla melko rauhassa aivan eläkeiän kynnykselle. Sekä opiskelu että työelämä menivät lähes niin, että en tunnistanut minuun kohdistuvaa kiusausta muuta kuin aivan loppumetreillä.

Olin aikuiskoulutuskeskuksessa kouluttajana. Vuosikausia olin ollut, mutta jo 60 täyttänyt, kun oppilaitoksessa aukeni osastonjohtajan paikka. Oppilaitoksessa oli puolenkymmentä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanutta henkilöä, minä siis yksi heistä. Olin hyvin tietoinen, että sekä koulutukseni että kokemukseni perusteella tuo paikka olisi langennut minulle, joten jo hyvissä ajoin ilmoitin rehtorille, että en tule hakemaan tuota paikkaa enkä myöskään ota sitä vastaan, jos sitä minulle tyrkytetään. Minun puolestani asia oli siis loppuun käsitelty.

Paikka pantiin avoimeen hakuun, ja tehtävään tuli valituksia alemman korkeakoulututkinnon suorittanut nuorempi mies, joka ei ihan työkokemukseltaankaan aivan huippu ollut. Sanoisinko, että yritteliäs nuori mies, joka loi itselleen uraa. Kyllä minä myönnän, että miehen tultua taloon kerroin hänelle melko avoimesti, että en pidä siitä, että minun töihini puututaan, mutta muiden kanssa hän saa häärätä mielensä mukaan. En minä aluksi sitä edes työkiusaukseksi tunnistanut, kun hän melkein viikon välein kysyi, milloin aion jäädä eläkkeelle. Alkoihan se vähän kerrassaan hieman ihmetyttää, mutta ajattelin vain, että kyseessä on nuorta miestä vaivaava varhaisdementia. Ihmettelin kyllä, kun talosta lähti pitkän uran tehneitä ansioituneita kouluttajia kuka minnekin, toisten työnantajien palvelukseen. Silloin en sitä ymmärtänyt. Asia selvisi minulle vasta sen jälkeen, kun eräs noista eronneista kertoi, että oleminen oli muuttunut tosi mahdottomaksi, koska eräänlaista työhäirintää oli tapahtunut koko ajan, kun tuo uusi ”osastonjohtaja” oli tullut taloon. Jos olisin tunnistanut ajoissa, mistä oikeasti oli kysymys, niin olisin melko varmasti puuttunut hieman toisin ottein asiaan. Luulen, että auktoriteettini olisi siihenkin riittänyt, ja moni asia olisi ehkä nyt toisin. No minäkin tulin aikanani eläkeikäiseksi ja jäin eläkkeelle, nielin nuo falskilta tuntuneet jäähyväispuheet ja luulen, että vain oppilaat jäivät minua kaipaamaan.

Kun nyt eläkkeellä olen, on minulla ollut aikaa paneutua monenlaisiin harrastuksiin ja vähän politiikkaankin. Olen tietysti tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja sitä kautta myös työelämään. Näin vanhaksi täytyi elää, ennen kuin opin tunnistamaan tämän syövän lailla työelämää vaurioittavan ilmiön.

Tunsin jo melko nuorena ikätoverini ja seurakaverini Matti Ahteen, ja vaikka en Hilkkaa koskaan tuntenut, seurasin hänen työkiusaustapaustaan mielenkiinnolla. Sen jälkeen olen vasta oppinut, että sellaista tapahtuu myös täällä sivistysvaltiona itseään pitävässä Suomessa ja kokemukseni mukaan jopa Kalajoella.

Idioottikin osaa olla kateellinen itseään fiksummille, ja siitähän monesti on kysymys, niin koulukiusauksessa kuin työkiusauksessakin. Älkää siis ummistako silmiänne, jos törmäätte tapauksiin, sillä moni asia voitaisiin korjata, kun siihen varhain puututaan. Kiusattua ei pidä syyllistää, vaikka kiusaaja usein häntä sormella osoittaakin.