Leipuri suutarina

”Ei tulis mitään”, sanoi tähän leipuri, eikä suutarikaan ole eri mieltä. Sen verran vähän me omasta kansastamme välitämme, että yhteisten asioiden hoidossa kuitenkin sallimme tuon epäpätevyyden. Puhutaan poliittisista päätöksistä, ja tuolla sanalla siunataan kaiken laiset pätevyyden puutteet.

Kyllä poliitikoilla pitäisi olla sen verran vastuuntuntoa, että erilaisiin valiokuntiin, lautakuntiin tai jopa hyvään hallitukseemme pitäisi pyrkiä valitsemaan ihmisiä, joilla on edes jonkinlainen pätevyys siitä alasta, jolla he päätöksiä joutuvat tekemään. Esimerkiksi valtionvarain ministeriksi ei tulisi valita toiseksi eniten ääniä saaneen puolueen puheenjohtajaa, jos hänellä ei ole siihen riittävää pätevyyttä. Suorastaan koomista on, että puolustusministeri ei ole edes armeijaa käynyt, vaikka hänen tulisi ottaa kantaa sotilasasioihin. 

 

Tässä nyt muutama esimerkki poliittisesta idiotismista, joka tulee paitsi kalliiksi yhteiskunnalle, niin on myös muutoinkin haitallista.

Kalliiksi tämä järjestelmä tulee siksi, että jatkuvasti ja lähes kaikissa asioissa joudutaan turvautumaan konsultteihin, jotka tosiasiassa pyörittävät erilaisia julkisia toimintoja ja tekevät tosiasiallisia päätöksiä täysin poliittisten päättäjien ulottumattomissa. Mitä vähemmän varsinaiset päättäjät tietävät asioista, sitä suurempia ovat konsulttien laskut.

Kunnissa on lukematon määrä erilaisia lautakuntia, joilla pitäisi olla jotakin sanomista oman alansa asioihin. Ehkä onkin, mutta nämä eivät pysty tekemään päätöksiä, koska eivät tiedä asioista mitään. Tyydytään siis virkamiesten, konsulttien ja mahdollisesti joitakin palveluja tarjoavien yritysten päätöksiin. Asioita kilpailutetaan kyllä ihan EU:n kilpailudirektiivin hengessä, mutta puuttuu kyky verrata näitä tarjouksia keskenään.

Muuta apua tähän tuskin löytyy kuin noiden vanhojen poliittisten käytäntöjen perinpohjainen remontti.

Olen usein käyttänyt sanontaa: ”Jos olisin Kempeleen kuningas, tekisin näin…” Kempeleellä ja kuninkuudella tässä nyt tosiasiassa ei ole mitään tekemistä, mutta oikeasti aloittaisin kyllä esimerkiksi hallitusneuvotteluissa määrittelemällä, millainen pätevyys mihinkin virkaan tarvitaan. Sen jälkeen jaettaisiin vaikkapa ministerien salkut puolueiden kesken, ja kun salkkujako olisi selvillä, alettaisiin seulomaan ehdot täyttäviä ehdokkaita. Niitä löytyisi varmasti joka puolueelta, kunhan muistettaisiin, että olisi pelkästään eduksi, jos tämä ihminen tulisi eduskunnan ulkopuolelta. Korrektia nimittäin olisi, että kansanedustajaministerit jääväisivät itsensä aina silloin, kun äänestettäisiin esimerkiksi eduskunnan luottamuksesta. Ei se nyt ihan normaalia ole, että ihan itse saa päättää siitä, luottavatko toiset sinuun vai eivät. Eikö se sittenkin ole niiden asia, joiden pitää luottaa. Ei luottamus sillä synny, että itse päätämme, että meihin pitää luottaa.

Pitkä matka on Suomessakin kansanvaltaan. Parhaassakin tapauksessa meillä on vain puolueiden valta, joka saa tukea meidän vaalijärjestelmästämme. Kyllä se niin on, että jos minä äänestän Erkki Matikaista, äänen tulee mennä Erkki Matikaiselle, eikä Lyyli Löllerölle, joka ihan sattumalta on saman puolueen jäsen, mutta jota en suurin surminkaan haluaisi sotkemaan asioitani. Surullista on, jos tulevissa eduskuntavaaleissa joudun ihan tästä syystä jättäytymään syrjään.