Hyvät nyrkkeilyn ystävät

Maailman levinnein kamppailu-urheilulaji on britaniasta lähtöisin oleva nyrkkeily, joka kuului herrasmiehen koulutukseen menneinä aikoina. Tuo laji kehitettiin miekkailusta, josta myös osa säännöistä poimittiin nyrkkeilyn sääntöihin. Englannissa käyntini aikoihin nuo asiat väkisinkin tulivat mieleeni, vaikka en varsinaiseen urheiluun ennättänytkään tutustua. Toinen laji, josta oikeasti jotain tiedän, on jalkapallo. Tuskinpa kellekään tarvitsee kertoa, että Englannissa jalkapallo on lähes kansallisurheilun asemassa, vaikka britit nyt eivät enää maailman parhaita olekaan. Pelaavat kuitenkin paremmin kuin esimerkiksi suomalaiset potkupallon harrastajat. Urheilusta lupasin siis kirjoittaa, mutta taidan perua lupaukseni, kun en ennättänyt aiheeseen perehtyä. 

 

Jotenkin jännältä se kuitenkin tuntui, kun matkustin parikin kertaa junalla ja katselin asemien nimiä. Olivat kuin suoraan vanhoista veikkauskupongeista ja monien ”kyläpahasten” seurajoukkueiden ottelutuloksiakin muistan. Queens Park Rangers oli melkein aina varma tasapelijoukkue, Crystal Palace oli taas hyvää keskitasoa. Molemmat asemia Liverpoolin radan varrella.

Lontoossahan on paljon väkeä joka ”kylässä”, mutta silti täytyy ihmetellä, että samanaikaisesti, kun Suomessa tuskaillaan muutaman sadan katsojan yleisömäärien kanssa, vetävät nämä ”pikkukylien” joukkueetkin kymmeniä tuhansia katsojia kerta toisensa jälkeen. Seurajoukkueiden taso toki on sitä luokkaa, että epäilen jokaisen porukan hakkaavan Suomen maajoukkueen mennen tullen. Sanon tämän siitäkin huolimatta, vaikka luulenkin jonkun potkupalloa harrastavan jalkapallon ystävän pahoittavan mielensä. Televisiosta sai katsoa jalkapalloa joka ilta ja seurojen omat stadionit olivat yhtä upeita kuin Helsingin olympiastadion.

  Terry Spinkgs voitti kultaa Melbournen olympialaisissa 1956.

Nyrkkeily on laji sinänsä. Tuskinpa nykysuomalaistenkaan vielä tarvitsee tässä lajissa englantilaisia hävetä, vaikka jotenkin pidän englantilaisesta tyylistä. Siinä on yhä edelleen sitä reilun pelin meininkiä, joka on suomalaisesta urheilusta joutunut hieman kadoksiin, jos ei nyt kyykkää huomioida. Enää ei osanotto ole tärkeintä, vaikka voittamaan ei pystyttäisikään. Selitellään ja valitetaan sitä, että toiset osaavat paremmin.

Englantilaisten hienoutta kuvaa se, että vaikka me suomalaiset naureskelimme Matti Nykäsen aikoihin Eddie Edwardsille, niin ei englantilaiset ole maksaneet pottuja pottuina. Ihan hyvin voisivat nauraa monille lajissaan Suomen kärkeen kuuluvalle pallottelijalle.

 Eddie Edwards

Sellainen tämä maailma on. Toiset osaa toista ja toiset toista. Onhan niitä sellaisiakin, jotka eivät oikein osaa mitään. Hyvä kuitenkin, että edes yrittävät, niin kuin tuo todella puhdas amatööri Edi Edwars, joka edusti maata, jossa ei taida vieläkään olla yhtään hyppyrimäkeä.

Koettakaa nyt ensin laskea vaikka Lahden betonista ja naurakaa vasta sitten Edwardsille. Suurin osa suomalaisista tuskin uskaltaa torniin nousta, mutta Edi Edwards laski siitäkin.