Uutta historiaa?

Kun olen saanut seurustella myös nykyisten pakolaisten kanssa, olen ihan omakohtaisesti havainnut, kuinka samankaltaisia olivat ne pakolaiskertomukset, joita sain lapsena kuulla tuntemiltamme karjalaisilta, joista monet olivat todellisia pakolaisia, melkein kuin nämä nykyisetkin. Pakolainenhan toki olin minäkin, vaikka en todellakaan sitä itse muista, koska olin silloin vielä sylivauva. Mistään varsinaisesta evakuoinnista ei äitini ja minun kohdalla ollut kysymys, sillä viimeisten joukossa lähdettiin, kun venäläisten suurhyökkäys oli jo siinä pisteessä, että seuraava vaihe olisi ollut ne paljon puhutut "nahkurin orret".

En tiedä olimmeko viimeiset Pitkärannasta paenneet suomalaiset, mutta seuraavana päivänä siellä puhuttiin jo venäjää.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin niistä väitteistä, että Karjalasta ei muka tullut pakolaisia. Totta kai niitä tuli, olkoonpa historian kirjat ihan mitä mieltä tahansa, eikä tosiasat muutu miksikään, vaikka "suomettaret" vänkäisivät määritelmiä miksi tahansa.

Olen myös pahoillani siitä, että suomalaiset sotahistorioitsijat eivät uskaltaneet puhua totta Karjalan pakolaiskysymyksessä.

Ei kai sillä muuta väliä ole, mutta harmittaahan tuo moinen suomettuminen. Se on aina tiedetty, että Neuvostoliitto vääristeli historiaa, mutta jotenkin minua hävettää, että suomalaiset joutuivat sotien jälkeen myötäilemään noita vääristelijöitä.

Kävin ensimmäisen kerran sotien jälkeen Viipurissa vuonna 1968. Muutama vuosi aikaisemmin oli linnan portilla paljastettu marmorilaatta, johon oli kirjoitettu seuraava lause: "Omistettu Leningradin rintaman 21. armeijan sankarillisille sotilaille, jotka 20. kesäkuuta 1944 vapauttivat ikivanhan venäläisen Viipurin kaupungin."

Suomalaisten silmissä tämä lyhyt teksti kiteyttää koko Neuvostoliiton aikaisen väärän ja vääristellyn historiankirjoituksen Viipurista ja Suomen vaiheista.

Totta on, että maailmansotien valloittajat kertoivat aina vapauttavansa milloin minkin kaupungin. Muutama päivä myöhemmin ei kaupungissa ollut enää ketään vapautettavia, ja paenneiden suomalaisten sijalle alettiin pakkosiirtää neuvostokansalaisia, jotka alistettiin kommunistisen pakkovallan alle.

Neuvostoliittolaisten nimitys ikivanhasta kaupungista selittyy venäjänkielisillä termeillä, joissa vanhaa ja ikivanhaa on vaikea erottaa toisistaan. Venäjän kielen sana "starinnyi" on varsin laaja-alainen vanhuuskäsite. Se voidaan tulkita myös ikivanhaksi.

Viipuri on aina ollut suomalainen kaupunki, mutta totta on, että koko Suomi on joskus ollut osa Venäjää. Suomi on kuitenkin ollut myös osa Ruotsia, ja Ruotsilla oli myös merkittävä osa Viipurin rakentamisessa. Moneen muuhun kaupunkiin verrattuna Viipuri ei edes ole ikivanha kaupunki. Uskon että niin turkulaiset kuin hämeenlinnalaisetkin närkästyisivät, jos näitä kaupunkeja alettaisiin nimittää ikivanhoiksi venäläisiksi kaupungeiksi. Jonkun laskuopin mukaan sekin olisi mahdollista.

Neuvostoliitto kuittaa suomalaisille varsin merkittävän talvisodan sekä sitä seuranneen jatkosodan vain suuren isänmaallisen sodan paikallisiksi välikohtauksiksi fasisteja vastaan. Varsinaisiksi rosvoiksi, varkaiksi ja fasisteiksi suomalaisjoukot muuttuivat ylittäessään vuoden 1939 rajan.

Venäläiset kirjoittivat oman sotahistoriansa sellaiseksi kuin halusivat ja saivat peloteltua myös suomalaiset myötäilemään näitä kirjoituksia. Siksi on käynyt myös niin, että historia ei tunne Karjalan pakolaisia eikä kovin monien taistelujen voittojakaan. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Neuvostoliitto ei pystynyt valloittamaan Suomea ja katkaisuryritys Suomussalmi-Oulu-linjalta koki kovasti karun lopun.

 Kuva: Museovirasto

http://www.uusisuomi.fi/artikkelit/suomalaisia-pakolaisia

http://petripenna.blogspot.fi/2015/09/pakolainen-siella-pakolainen-taalla.html