Minun Jyväskyläni

Kyllä minulla paljon kirjoitettavaa olisi, mutta ihan varma en ole, kuinka paljon kaikki aiheeni kiinnostavat lukijoitani. Kiinnostivatpa sitten tai eivät, olen päättänyt kertoa hieman niistä lukuisista paikoista, joissa olen saanut asua. Joistakin ovat muistot mukavia, kun taas jotkut olisivat saaneet jäädä syntymättä. Kun suurimman osan elämääni olen asunut Jyväskylässä ja nyt taas asun, niin aloitan siis täältä.

En ihan syntyperäinen jyväskyläläinen ole, mutta jos silloinen Jyväskylän maalaiskuntakin luetaan Jyväskylään, niin kyllä ensimmäiset muistoni syntyivät täällä. Muistan oman ”mökkimme” rakentamisen Haapaniemeen ja monet lapsuudenystäväni sieltä. Muistan perustamamme urheiluseuran (HPU), jolle annoimme nimeksi Haapaniemen poikaurheilijat. Haapaniemen pihapeleissä syttyi innostukseni urheiluun, ja vaikka minusta ei kovin menestyksekästä palloilijaa tullutkaan, tuli kuitenkin jokseenkin kohtuullinen nyrkkeilijä. Siinä jossakin parin sadan metrin säteellä meitä pojankoltiaisia asui puolenkymmentä, ja ainakin kaksi meistä voitti Suomen mestaruudenkin omassa lajissaan jossakin sarjassa. Minä nyrkkeilyssä ja Hankomäen Timosta tuli painija. Olisin minäkin painia harrastanut, mutta kun olin siihen aikaan pitkä ja hento poikanen, niin eihän siitä mitään tullut. Timon ja Rutasen Joukon kanssa nahisteltiin aina siellä ”kankarin” lattialla. Näistäkään kavereista en ole kuullut vuosikymmeniin.

Ei tullut minusta mäkihyppääjääkään, vaikka jo 11 vuoden ikäisenä laskin ensimmäisen kerran Jyväskylän silloisesta isosta mäestä Taulumäeltä. Parin koulukaverin kanssa hiihdettiin pitkin rataa Vaajakoskelta Jyväskylään ja niin me vain laskettiin. Myöhemmin sain selkääni koulun pihalla, kun olin muuttanut jo kaupunkiin ja kerroin, että olenhan minä laskenut tuosta Taulumäen isosta hyppyristä. ”Älä tule tänne valehtelemaan, senkin landepaukku”, taisivat olla nuo selkäsaunan saatesanat. Sen tapauksen jälkeen päätin opetella nyrkkeilemään. Ainut motiivini siinäkin lajissa taisi alun alkaen olla se, että en halunnut enemmän selkääni ja ajattelin, että jos joku sitä vielä yrittää, ei hän ainakaan tee sitä ilmaiseksi.

Kun edellisen kerran asuin Jyväskylässä, oli siellä asukkaita vajaa 40 000. Siis kyllä reilusti Kalajokea isompi kylä oli, mutta ei mitään verrattuna nykyiseen Jyväskylään, jossa on sentään 140000 ihmistä. Kovasti on kaupunki muuttunut tuon kuluneen viiden vuosikymmenen aikana. Pari päivää sitten vierailin Jyväskylän Nyrkkeilijöiden harjoitussalilla Kuokkalan Graniitissa. Tosi hieno sali verrattuna vanhan keskuskansakoulun kellariin, mutta ei yhtään tuttua enää. Jonnekin ovat tutut hävinneet myös kaupungilta, jossa ”vanhoina hyvinä aikoina” joka toinen vastaantulija oli tuttu. Vai olisiko käynyt niin, että vuodet ovat hioneet piirteitä niin, että en jaksa enää tunnistaa?

 

Sellaista se on. Jyväskylä on hieno kaupunki, ja jotenkin uskon, että olemme tervetulleita tänne, vaikka ei meitä Kalajoellakaan huonosti kohdeltu. Toki sielläkin oli pari ”landepaukun hakkaajaa”, mutta tuskinpa muuhun pystyivät kuin räksyttämään. Pääosin kalajokiset olivat ihan ok. porukkaa, vaikka hieman toisenlaisiakin mielipiteitä olen kuullut.

Oikea kaupunki on oikea kaupunki, ei sille mitään voi. Jyväskylä on jo oikea kaupunki ainakin Suomen mittapuun mukaan. Ja mikä parasta: ei yhtään tuulimyllyä.

Täällä on ortodoksinen kirkko ja puolenkymmentä luterilaista kirkkoa. On myös joukko muiden uskonnollisten yhteisöjen rakennuksia ja olipa jopa joku ranskalainen nunnayhteisökin. Kaupungin hengellinen elämäkin on siis melko vilkasta, ja mikä parasta: kaikki elävät sulassa sovussa. Ajattelimme tässä joulupäivänä mennä johonkin kirkkoon katsomaan kongolaisia tansseja, jos nyt oikein muistan noiden ”mamujen” kansallisuuden.

Sellaista se on. Kyllä täällä Jyväskylässä tunnen taas jotenkin eläväni. Ulkomaalaisiinkin on jo niin totuttu, että missään ei kuule rasistista vihapuhetta. Onkohan niin, että näissä suuremmissa kaupungeissa aletaan jo näkemään se hyöty, mikä noista ”mamuista” tulee olemaan koko kansallemme?