Hyvää itsenäisyyspäivää

Kyllähän tuo toivotus taisi hieman jälkijunassa tulla, kuten koko tämä kirjoitus, mutta kun kuitenkin ajattelin hieman päivän tapahtumia kirjata tavoistani poiketen, totesin, että ei elettyä elämää voi kuvata ennen kuin on sen elänyt.

Televisiosta tuli koko päivän Suomen historiasta kertovaa ohjelmaa, eikä sitä häirinnyt muu kuin Imatran surutapahtumista kertovat uutiset, joista ei näköjään ihan pian eroon päästykään.  Tunnelma oli kuitenkin isänmaallinen ja harras, etenkin kun nuo sota-ajat ja niiden jälkeinen aika oli jotenkin tuttua.  Tuttua siitäkin huolimatta, että kerkesin juuri ja juuri syntymään luovutetussa Karjalassa.  Ihmisten kertomukset olivat kuitenkin jotenkin tuttuja, sillä ne olivat omakohtaisia, ja olinhan ollut mukana, joskin pienenä käärönä.

Harmittavaa, että perinteinen kynttilärituaali jäi nyt väliin, sillä tässä uudessa Jyväskylän asunnossamme ei ole kunnollisia ikkunalautoja, jotta kynttilöiden polttaminen ikkunoilla olisi mahdollista.

Syötiin kuitenkin juhla-ateria kahdestaan Pirjon kanssa, ja sen jälkeen sitten minä rupesin katsomaan, ties monennenko kerran, vanhan version Tuntemattomasta sotilaasta.   Kyllä se aina puhuttelee, vaikka nyt jo osaan suhtautua siihen hieman kriittisemmin kuin ehkä aikoinani.  Sen verran uskottavia nuo sotakohtaukset olivat. että jälleen kerran huokasin helpotuksesta, että meidän perhe onnistui pakenemaan  tulihelvetistä puna-armeijan ajettua meitä takaa.  Se ei todellakaan ollut mitään evakuointia, vaan pakoa.

Minä menin sitten käymään klubilla tuntemattoman sotilaan jälkeen, kun vaimoni jäi valmistelemaan luentoa uusille suomalaisille, joista ainakin osa oli kokenut saman kohtalon kuin me karjalaiset aikoinamme.  Erona on vain se, että tämä nykypolvi koettaa vähätellä heidän kokemuksiaan jo nyt.  Meidän Karjalan pakolaisten kokemuksiahan alettiin vesittämään vasta paljon sodan jälkeen.  Yhteistä kuitenkin molemmille ihmisryhmille oli, että ”kaik män” - niin kuin Antti Rokka Tuntemattomassa sotilaassa sanoi.

Karjalaiset kantoivat todella suuren panoksen tämän maan uudelleen rakentamiseksi, ja samaan uskon myös näiden uusien suomalaisten pystyvän.  Hieman myöhemmin illalla tuli taas katseltua tuota ikiaikaista pukuloistoa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän kutsulta. Ehkäpä enemmän kuin pukuja minä kuitenkin katselin, että olisiko siellä paljonkin tuttuja.  No ei taaskaan kovin montaa ollut, joten jouduin kaivamaan kriittisen minäni esiin.

Ei ollut sorvareita, ei kirvesmiehiä eikä muurareita, jollei joitakin vapaamuurareita lasketa.  Kyllä minä edelleen ihmettelen, miksi näyttelijän tai laulajan ammatti on jotenkin nostettu perinteisten ammattien yläpuolelle.  Ei Suomea mitkään komeljanttarit rakentaneet, vaikka varmasti päivää piristivätkin.  Samat näyttelijät, soittajat ja laulajat siellä kuitenkin yhä edelleen tätä kansaa edustavat, vaikka vakaasti uskon, että hartiapankilla tämä maa sotien jälkeen rakennettiin, eikä näyttelijän ammatti mitenkään voi olla muita ammatteja parempi.

Sen verran urheilumies kai olen, että joidenkin huippu-urheilijoiden läsnäolon hyväksyn, sillä ovathan he toimineet hyvinä pr-ihmisinä itsenäiselle Suomelle. Mutta onneksi se määrä oli jo nyt jonkin verran rajattu.  Kyllä olisin hakannut lakkia lattiaan, jos siellä olisin nähnyt vaikkapa Matti Nykäsen tai Juha Miedon.  Kaikki kunnia toki heille, mutta jossakin vaiheessa se glamour saa hiipua.

En tiennytkään, että Mira Potkonen on noin kaunis nainen. Taisi olla yksi harvoja urheilijoita, joka oikeasti paikkansa olivat noihin pippaloihin lunastaneet.