Kerettiläistä joulukirkkoilua

En ehkä aina ole ollut Herramme parasta karjaa, mutta jokaisen ihmisen uskontoa ja vakaumusta olen aina kunnioittanut juuri sellaisena kun itse kukin on sen sisässään kokenut. Lapsuuden joulukirkot muistan hyvin väsyttävinä kokemuksina, kun uskonnollismielinen äitimme raahasi koko perheen luterilaiseen jumalanpalvelukseen, joka oli jouluaamuna kovin varhain ennen kukonlaulua. Silloin en pienessä mielessänikään tajunnut, kuinka monta uskonnollista yhteisöä maailmaan todella mahtuukin. Minä, Karjalan pakolainen, luulin suuressa tietämättömyydessä, että osa ihmisistä on ortodokseja ja loput sitten luterilaisia, kun joku Martti Luther oli saanut sellaisen käskyn Ruotsin kuninkaalta. Myöhemmin minulle kyllä selvisi, että Ruotsin kuningashan se olikin saanut sen käskyn kaveriltaan Lutherilta ja välitti sitten sen edelleen alamaisilleen, joihin lukeutuivat myös suomalaiset.

Vaikka perheemme olikin hyvin uskonnollinen, alistuivat myös isä ja äitini tuohon kuninkaan määräykseen, vaikka aitoja karjalaisia olivatkin. Isä oli sisimmäsään ortodoksi aina kuolemaansa asti, mutta meidät lapset kastettiin luterilaisiksi. Isääni ei ehkä kovin uskonnolliseksi mielletty, mutta häneltä minä kuulin kaiken ortodoksisuudesta, ja kun kovasti kapinahenkinen olen, erosin luterilaisesta kirkosta heti, kun laki sen minulle salli. Joskus myöhemmin koin sitten jonkin asteisen hengellisen heräämiseni, jonka seurauksena liityin ortodoksiseen kirkkoon. Pienessä mielessänikään ei käynyt, että olisin jotain muuta kuin ortodoksi. Täytyy myöntää, että sen verran kerettiläinen olen, että joskus olen näitä oman kirkkoni tapojakin arvostellut syvällä sisimmässäni, mutta koskaan en kai ole ääneen lausunut ihmetyksiäni. Tottahan kuitenkin on, että useimmille perinteille on taustansa, enkä edes minä, ”suuressa viisaudessani”, voi niitä kaikkia tuntea.

Nykyisessä kotipaikassani Jyväskylässä on kaunis ortodoksinen kirkko, ja hyvänä puolena se, että ei toki tarvinnut aamuvarhaisena raahautua kirkkotaipaleelle, vaan ihan kunnolla aattoillan hämärtyessä menimme tuohon kappeliin, jossa joskus olimme vaimoni kanssa käyneet ensitreffeillämme. Kaunis ja puhutteleva hartaus, jossa joulun sanoma tuli aitona esille. Tuskinpa olisin siihen mitään lisännyt tai mitään pois ottanut, sanokoot toisuskoiset ihan mitä tykkäävät. En tiedä, muistiko vaimoni noita ensitreffejämme, mutta sen verran romantikko kai olen, että ihan kokonaan en niistäkään ajatuksia voinut sivuttaa.

Kun joulupäivänä, siis eilen, tuntui jotenkin siltä että kun maallista hyvää oli nautittu yllin kyllin, niin ehkä pieni hengellinen annos sopisi vieläkin sisäämme. Kuten jo aiemmin totesin, ei mikään kristillisyys ole minulle vastenmielistä, päätimme etsiä Jyväskylän runsaasta valikoimasta meille sopivan Jumalan palveluksen. Sellainenhan löytyi Jyväskylän helluntaiseurakunnan kirkosta, ja kun en aikaisemmin ollut helluntailaisten jumalanpalveluksessa käynyt, päätimme sivistää itseämme uudella kokemuksella. Kaksi asiaa pisti heti silmiin ja vähän korviinkin. Ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja tervehtivät kuin vanhaa tuttuaan. Toinen huomiota herättävä piirre oli ulkomaalaisten suhteellisen suuri joukko. En toki tiedä, kuinka monia kansallisuuksia porukassa oli, mutta ulkonäöstä ja ihonväristä saatoin päätellä, että kymmeniä.

Jokseenkin selvää on, että ei minusta helluntailaista tule, niin kuin ei muutakaan lahkolaista, mutta en minä tuota palvelusta mitenkään vierastanut. Raamattuun pohjautuivat papin puheet ja saarna, vaikka kovasti hitaasti tuntui etenevän… lieko sitten helluntailaisten tapa, vai oliko vain saarnamiehen omaa tyyliä? Vähän oudoksuin myös yleisön joukosta ääneen nousutta ”kielillä puhujaa”, josta en vieläkään ole varma, oliko mies todella jonkinlaisessa hurmoksessa, vai teeskentelikö vaan.

Lopuksi nautimme yhteisen jouluaterian seurakunnan kanssa, joten mikäpä siinä. Jos pelkästään tuon tapauksen perusteella luon kuvan helluntailaisista, niin ihan kunnollista sakkia ovat.

Edelleen olen sitä mieltä, että jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, eikä minulla ole oikeutta, tai edes aihetta heittää sitä ensimmäistä kiveä. Kyllä me tänne kaikki sovimme, niin katolliset, luterilaiset, helluntailaiset kuin muslimitkin. ”Maassa maan tavalla tai maasta pois”, mutta tuo sanonta, minun sanomanani, ei koske enempää uskontoja kuin kansalaisuuttakaan.