Me ja muut

Silleenhän se maailma jakautuu…. meihin ja muihin. Maailman mittakaavassa me suomalaiset olemme niin pieni populaatio, että on oikeastaan aika kornia julistautua ”meiksi”, ellei samalla julistauduta myös maailman parhaiksi kaikilla niillä aloilla, joita ei mitenkään voida mitata. Meillä on siis maailman parhaat opettajat, maailman parhaat kätilöt ja maailman parhaat lähes kaikki se, mikä ei ole maailman huonointa. En minä tätä itsenäistä kansaamme halua mollata, mutta jotenkin minusta tuntuu siltä, että tämä kansa mollaa itse itseään kaiken maailman utopioilla. Jos tämä arktinen valtakunta olisi todella maailman paras paikka asua, niin vähintäänkin pitäisi ihmetellä, miksi 20% kansastamme on muuttanut ulkomaille. Se tarkoittaa, että yli miljoona suomalaista asuu jossain muualla kun Suomessa. Jos nyt käytän tässä tätä yleissuomalaista olematonta mittaria, väitän, että tämä on myös eräänlainen maailmanennätys.
 

Minkäänlaiseksi lottovoitoksi en ole kokenut sitä, että olen saanut syntyä suomalaiseksi, mutta tuskinpa vain voin pitää sitä myöskään omana ansionani. Kyllä siitä kunnia lankeaa vanhemmilleni... pääosin äidilleni, joka onnistui pakenemaan puna-armeijan suurhyökkäystä viikko syntymäni jälkeen. Tämän uroteon jälkipolvet ovat pyrkineet mitätöimään väittämällä, että ei Suomessa ole pakolaisia. Sanon nyt jälleen kerran, että on meitä! On tosiasiassa paljon enemmän kuin mitä nyt on Suomeen tullut noista sotaa käyvistä maista.

Ollaan me pakolaiset sitten vaikka meitä ja te muut saatte olla muita. Älkää kuitenkaan väittäkö, ettei meitä ole edes olemassa.

Kyllä minä olen usein ajatellut, millaista olisi, jos olisimme jääneet vielä päiväksi Pitkärantaan, jossa jo pakoamme seuraavana päivänä valtakieli oli venäjä. Olisinko minä nyt vainaja vai toisin ajattelijoihin lukeutuva venäläinen… siis entisen Neuvostoliiton kansalainen. Niin… ja mitä siinä sitten olisi eroa?

”Neuvostoliitto on kun Ameriikka”, kertoi eräs neuvostoturisti, joka oli päässyt käymään uudella mantereella. ”Ruplilla ei saa mitään, mutta dollareilla mitä tahansa… aivan kuten Moskovassakin.”

Toki olen syvästi tietoinen, että maailma on jakautunut tosi monella tavalla, mutta jako ”meihin ja muihin” näyttää olevan ainut pysyvä jako. Ihmisryhmät kyllä ylittävät joustavasti noita rajalinjoja riippuen aivan siitä, mistä milloinkin on kysymys. Eri tilanteissa rajoja rakennetaan kuitenkin tarpeen niin vaatiessa. Ehkäpä tämä rakenne selviää parhaiten politiikassa, jossa tuo raja muodostuu hallituksen ja opposition välille. Näin siitäkin huolimatta, että molemmissa ryhmittymissä on omat ”läänin rajat” eri puolueiden välillä. Jako meihin ja muihin on kuitenkin toimintaa ohjaava jako.

Hieman poliittisia jakolinjoja muistuttava jako on havaittavissa myös uskonnollisissa ryhmissä. Maailmassa on satoja uskontoja ja tuhansia uskonnollisia ryhmittymiä. Siinä riittää kyllä populaatiota niin meihin kuin muihinkin. Olen usein miettinyt, onko tämä Suomessa itävä pakolaisvastaisuus oikeasti ulkomaalaisvastaisuutta vai sitä, että osa näistä ihmisistä uskoo ”väärällä tavalla” Jumalaan. Väärällä tavalla, niin kuin monet suomalaisetkin. Se on kuin väärin sammutettu tulipalo, jonka oikeudellisuus voidaan ratkaista vain sytyttämällä palo uudelleen.

Olen usein miettinyt, että olenkohan minä jotenkin nyrjähtänyt, kun en pidä islaminuskoista yhtään sen huonompana tai parempana kuin ns. kristittyjäkään. Ei minulle ole tuottanut pienintäkään vaikeutta ystävystyä muslimeihin, katollisiin tai hinduihinkaan. Ehkä suurin vaikeus on ollut peräkamaripoikien ja ns. näennäisuskovaisten kanssa, jotka eivät mitenkään voi käsittää, että elämää on sielläkin, missä valtakielenä ei ole suomi.

Jos sattuu käymään niin, että Pyhä Pietari taivaan portilla ilmoittaa, että et ole tervetullut tänne, koska olet veljeillyt ”vääräuskovaisten” kanssa, niin kaipa sekin täytyy hyväksyä. Kaikenlaisia vastoinkäymisiä olen kohdannut elinaikananikin, joten ehkäpä se pitäisi sitten kestää tämä kuolemanjälkeinen kolauskin.