Se on maan tapa

Kahlasin läpi keskustan entisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen kirjoittaman kirjan ”Maan tapa”. En ihan sana sanalta jaksanut tutkia tuota jättimäistä ”tiiliskiveä”, mutta ehkäpä siitä jäi sitten aihetta myöhempiinkin blogeihini. Minun vikani tuppaa olemaan se, että luen myös rivien välit, enkä voinut välttyä ajatukselta, että politiikka on todella likaista peliä, mutta likaisia ovat yleensä kaikki muut, paitsi Jarmo Korhonen. 

 

Ei säästynyt arvostelulta Niinistön tukiryhmä enempää kuin kovin moni muukaan ryhmittymä joka aikoinaan osallistui erilaisissa vaaleissa erilaisten ihmisten vaalikampanjoihin. En tiedä oliko Korhosen tarkoituksena heitellä lokaa joka suuntaan, mutta niinhän se on, että ”aina roiskuu kun rapataan”. Eivät siis saaneet keskustavaikuttajatkaan aivan puhtaita papereita, vaikka suurimmat tahrat olivatkin sitten siellä rivien välissä.

Korhosen mukaan jotkut poliitikot olivat median toimesta ajettu selkä seinää vasten ja ikään kuin painostettu valehtelemaan. Kovin luontevasti tuo valehtelu tuntui käyvän melkein äijältä kun äijätä, joten kaippa tässäkin on kyse ns. ”maan tavasta”.

Kun ensimmäisen selaamiseni jälkeen tein ensimmäiset johtopäätökset kirjan sisällöstä, nousi mieleen ensimmäiseksi rahan merkitys. Päästäksesi politiikassa johonkin merkitykselliseen asiaan tarvitset yleensä rahaa joskin hyvänä apuna saattaa olla urheilullinen menestys, laulaminen tai yksinkertaisesti jonkin asian kiivas vastustus. Vain eräissä erityisen harvoissa tapauksissa saattaa olla niin, että pitkä poliittinen taival voi viedä jollekin jakkaralle. Tällöin rahan merkitys on ollut todella suuri.

Rivien välissä luki myös selvällä suomen kielellä, että vaikka politiikan tarkoitus onkin yhteisten asioiden hoito, niin halulla parantaa muuta kuin omaa asemaa tai statusta ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. On tosi vähän niitä ihmisiä, joiden motiivina on yhteisten asioiden parantaminen. Kyllä niitä on, mutta ihan omasta kokemuksestani olen huomannut, että nämä vetäytyvät melko pian syrjään havaittuaan pelin todellisen luonteen.

Jarmo Korhosen kirjassa paneudutaan moneenkin poliitikkoon ja moneenkin erikoistapaukseen, joilla ei kuitenkaan ole oleellista merkitystä tuon yleisen toteamukseni lisäksi. Nykyisessä eduskunnassa on suurin osa juuri noita ”kiipijöitä”, mutta varmaan siellä on 200 erilaista tapausta. Toiset laulajia ja soittajia, mutta myös muutama urheilija, joskaan tilanne ei ole aivan yhtä paha kuin pahimpina aikoina, jolloin oli vielä näitä olympiavoittajia ja sadasosa sekunneilla hävinneitä. Saattoipa joku kiven heittely pitkin jäätä antaa riittävän pätevyyden kansan asioita hoitamaan. Loput tarvitsivatkin sitten paljon rahaa, tosipitkän poliittisen uran tai profiloitumisen jonkun tietyn asian vastustajaksi.

Väitän, että yksikään ihminen ei tule valituksi Suomen parlamenttiin sillä perusteella, että hän on oikeudenmukainen, kansan etua ajatteleva ihminen. Tiedän toki, että muutama sellainenkin siellä on, mutta oletan, että valinnan perusteluna on ollut joku muu asia. Varmin tapa pysyä kaudesta toiseen meidän edustajanamme on se, että istumme hiljaa, olemme aina paikalla ja painamme oikeaa nappia.

Paikallispolitiikassa pätevät pääsääntöisesti samat asiat kuin valtiollisessakin politiikassa. Ansioiden ei ehkä tarvitse olla samaa luokkaa, joten jonkin asian äänekäs vastustaminen tai puolustaminen saattaa tuoda tarvittavia ääniä. Aina ei kansa edes tiedä, onko asia hyvä vai paha, kunhan meuhkaat, niin aina saat kannattajia.

Joskus voit vastustaa ja kannattaa samaa asiaa ja joskus jopa olla itsesi kanssa eri mieltä. Tärkeintä on, että pidät itsesi esillä, niin kyllä kannatusta löytyy ihan riittävästi. Paikallispolitiikassa ei rahaa tarvita läheskään niin suuria summia kuin valtakunnan politiikassa.

Tärkeämpää kuin terävät aivot on suuri suu. Sellainen on maan tapa, mutta kukapa näistä kaikenmaailman ehdokkaista selvän ottaisi :-)