Ryssän lapsi

Nämä nykyiset ”maahanmuuttokriittiset” ovat katselleet tätä maailmaa kovin vähän aikaa ja kovin yksisilmäisesti, enkä edes rukoile heille anteeksiantoa, vaikka Herramme ristillä roikkuessaan sanoikin: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”

Minä nimitän näitä ”maahanmuuttokriittisiä” rasisteiksi, sillä siitähän tosiasiassa on kyse, yritetään tätä nyt sitten pestä miten lumivalkoisiksi tahansa. Se, että jonkin lähteen mukaan yli puolet EU maista vastustaa noiden välimeren takaisten pakolaisten jakamista niin, että rasite ei jäisi vain Kreikan ja Italian rasitteeksi, pitää varmasti paikkansa. Se ei kuitenkaan anna meille oikeutta seisoa tuossa vastustajien rivissä.  On valitettavaa, että näitä päätöksiä tekevät poliitikot, joiden hyötynäkökohtaan eivät humaanisuus ja solidaarisuus ollenkaan sovi.  Päällimmäisenä poliitikon ajattelussa on yleensä oma etu ja sen jälkeen järjestyksessä puolueen etu, kaverin etu, oman viiteryhmän etu, yhteiskunnan etu ja vasta sen jälkeen humaani kaikkien etu.  On siis aivan selvää, että niin kauan kuin poliitikot saavat yksin tehdä näitä päätöksiä, ei pakolaiskiintiöitä nosteta.

Ei tämä niin selvää ollut sotien jälkeenkään, kun noin puoli miljoonaa Karjalan pakolaista joutui tulemaan sodan jaloista tänne Kanta-Suomeen. Ihan silloin ei rajoja meiltä karjalaisilta suljettu, mutta kyllä ”maahanmuuttovastaisuutta” ja rasismia oli.  Olen katsonut lukuisia elokuvia, joissa nämä pakolaisvirrat Suomessakin tulivat läpi pommitusten ja tykistön tulen. Olen nyt jo aikuinen mies, ja noista ajoista on kulunut seitsemän vuosikymmentä, mutta kyllä poskelleni on muutama kyynel vierähtänyt, kun ajattelen, miten äitini tuossa luotisateessa on kantanut minua sylissään tänne turvaan, jossa luulimme meidät otettavan hyvin vastaan.  Pakkohan meidät tietysti oli ottaa vastaan, sillä olimme kuin olimmekin suomalaisia. Meidän joiden ainut vikamme oli se, että asuimme alueella, jonka Neuvostoliitto onnistui valtaamaan. Hyvin monissa paikoin tämä vastaanotto oli vähintäänkin vastenmielistä ja sielläkin, missä ei alueita ollut edes pakko siirtolaisille luovuttaa, saimme me lapset kuulla olevamme ”ryssän lapsia”.  Niin minäkin, jonka isä oli kahdesti haavoittunut ja kunniamerkein palkittu sotasankari.  Isäni ei ollut ryssä, vaikka ihan rajapitäjässä (Salmi) ortodoksisella alueella olikin syntynyt ja kasvanut.

Tästä suomalaisesta rasismista kertoo kai parhaiten erään tytön tarina, jossaun hän oli saanut jälki-istuntoa koulussa, koska oli puhunut kotipaikkakuntansa karjalaista murretta.  Vastaavia tapauksia lienee paljonkin, mutta niitä ei yleisesti edes kehdata julkaista nykyisenä aikana.  Samaa häpeää me saamme ehkä tulevaisuudessa kantaa suhtautumisesta näihin nykyajan pakolaisiin, joiden tilanne on melko identtinen Karjalan pakolaisiin verrattuna.  He pakenevat sotaa ja väkivaltaa alueelta, jossa heidän henkensä on vaarassa, mutta me suomalaiset emme ole valmiita heitä auttamaan. Emme tietenkään, koska me luulemme, että tuo hädänalaisten auttaminen on jotenkin pois meidän eduistamme. Kiinnipitäminen omista eduista on jotenkin sisäänrakennettu suomalaiseen luonteeseen, emmekä halua nähdä tai kuulla mitään niistä tilastoista, jotka kertovat, että parhaiten ovat menestyneet yleensä kaikki ne maat, joissa ulkomaalaisten määrä on suurin.  Selvänä ykkösenä on Sveitsi, jossa joka neljäs asukas on maahanmuuttaja.  

Paradoksista onkin tässä Suomen suhtautumisessa ”mamuihin”, sillä melkein tippa silmässä kuuntelemme, kuinka saksalaisen Paciuksen säveltämä Maamme-laulu soi esimerkiksi jalkapallomaajoukkueemme esittelyssä. Jos sattuu niin, että joskus saamme maalin tai pari itse ottelussa, me hurraamme, kuinka Suomi sai maalin, vaikka sen itseasiassa teki joku ”mamu”.   Heitähän joukkueessa on lähes kolmannes.  Onneksi meidän maajoukkueisiin kelpuutetaan vain Suomen kansalaiset, joten joukkueesta jäävät pois kaikki ne ”mamut”, jotka eivät ole kansalaisuutta saaneet.  Hyvähän se näin on, sillä nämä ovat ihmisiä, jotka tosiasiassa veisivätkin suomalaisten pelimiesten työpaikat, koska ovat melkein lajissa kuin lajissa suomalaisia parempia.  Ihan vain muutamia mainitakseni: Atik Ismail, Hetemajn veljekset. Eremenkon veljekset ja niin edelleen. Ihan suomalaisilta eivät vaikuta entinen nyrkkeilyn Euroopan mestari  Amin Asikainen, tai ehkä vieläkin paremmin menestynyt Edis Tatli.  Kukaan näistä ei ole tullut Suomeen urheilumenestyksensä takia, vaan ovat aitoja ”mamuja”, jotka ovat tulleet Suomeen ihan muusta syystä, mutta antavat oman panoksensa kansakunnallemme tässä muodossa. 

 

Karjalan pakolaiset toivat tullessaan Enson, Wärtsilän ja Keskon, puhumattakaan osuustoimintaliikkeestä, joka syntyi aikoinaan Viipurissa.  

Muita ”mamu”-yrityksiä ovat sitten: Sinebrychoff, Fazer, Schauman, Stockmann, Paulig, Hackman, Finlayson ja monet monet muut.  Ehkäpä näidenkin yritysten puuhamiehet aikoinaan ajattelivat samalla tavoin kun tuntemani turkkilainen pitsa-yrittäjä:

 ”Kyllä Suomessakin pärjää, kunhan on ahkera ja viitsii lähteä silloinkin kun suomalaiset menevät saunaan.”