Kuolemaa silmästä silmään

En minä tästä blogistani kovin dramaattista kertomusta ole koettanut tehdä, ja enimmäkseen kertoilen vain tapahtumia ja mielipiteitäni. Kun nyt kuitenkin olen ajatellut käyttäväni näitä ”pätkiä” tulevan kirjani osina, niin kaipa sinne voi sekaan heittää joitakin hieman synkeämpiäkin kohtia. Elämä ei koskaan ole ollut suoraviivaista pomppimista iloisesta tapahtumasta toiseen, vaan sekaan mahtuu monia ”läheltä piti”tilanteita, joissa sain suorastaan katsoa viikatemiestä silmästä silmään. Tiedän sen tunteen, jonka jotkut ovat kohdanneet luullessaan loppunsa tulevan.

Ehkä en kaikkia tule kertomaan, ehkä kerronkin. Se riippuu niin paljon siitä, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu, kun istun taas tämän koneen ääreen.

Olen kertonut pintapuolisesti muutamista tapauksista, joissa en ehkä tajunnutkaan, kuinka läheltä viikate hipaisi, mutta on myös tapauksia, joissa todella mennyt elämä kulki filminauhan tavoin silmieni ohi.

Ensimmäinen muistiini jäänyt tapaus oli, kun noin 14 v ikäinen poika - se olin siis minä - lähti maidonhakumatkalle. Maito haettiin lahden takan olevasta maalaistalosta, niin kuin noihin aikoihin oli tapana. Sopivana aikana iltalypsyn jälkeen ”tinkimaito” oli noudettavissa talon portailta, johon jätettiin astia taas seuraavan päivän maitoa varten. Maidonhaku oli perheen nuorimpien lasten, käytännössä siis minun, tehtävä. Se oli yksinkertaisesti velvollisuus, jota ei voinut välttää joidenkin palloiluharjoitusten takia. Joskus aikataulu meni kuitenkin tosi tiukalle, kun syystä tai toisesta maidonhakumatka oli viivästynyt.

Kevät oli jo pitkällä ja jäät tosi heikot. Aikoihin en ollut enää oikaissut lahden yli, vaikka se lyhensi matkaa ehkäpä kilometrin verran. Illat olivat vielä pimeät, eikä oikeastaan mikään valaissut matkaa. Tästä syystä pidin yleensä taskulamppua mukana, niin kuin noihin aikoihin oli tapana, sillä edes yleisiä teitä ei kunnolla valaistu, puhumattakaan erilaisista oikopoluista, joita oli tapana käyttää. Eräs minun oikopoluistani vei talvisin tuon lahden yli tuonne ”maitotaloon.”

Jostakin syystä olin taas myöhässä, joten jalkapalloharjoituksiin oli kiire, mutta maito oli ensin haettava. En siis todellakaan ollut käyttänyt tuota oikotietäni enää aikoihin, mutta nyt päätin, että vielä kerran. Olihan minulla todella kiire.

Jäällä oli kyllä jo vettä, josta syystä laiton kumisaappaat jalkoihini. Maitotalo oli pannut ulkovalon palamaan, joka toimi paitsi merkkinä, että maidon saa hakea, niin myös suuntavalona minulle. Taskulampulla valaisin polkuani ja suunnistin tuota pihavaloa kohden. Tähdet ja kuun sirppi olivat muut valonlähteet, mutta oletin pärjääväni niillä eväillä. Olin jo melkein vastarannalla ja melkein huokasin helpotuksesta, sillä täytyy myöntää, että pieni pelko oli raapinut sydäntäni.

Juuri silloin se tapahtui. Jää petti jalkojen alla ja jouduin hyisen veden varaan. Vaatteet, jotka aluksi kannattivat minua pinnalla, vettyivät pian ja alkoivat painaa kohti pohjaa. Vedellä täyttyvät kumisaappaatkin pahensivat asiaa. Jää, joka vielä äsken oli tuntunut kantavalta, petti aina altani, kun koetin rimpuilla sen päälle. Huusin kyllä apua hengen hädässä, mutta pienellä kylällä ihmiset olivat vetäytyneet jo ilta-askareisiinsa eikä kukaan tuntunut kuulevan. En tiedä, oliko se ensimmäinen kerta, kun rukoilin ihan oma-aloitteisesti, mutta silloin minä todella rukoilin.

Olin kuullut, kuinka kuolevan silmien edessä kulkee eletty elämä kuin filminauha. Ihan tällaista en kokenut, mutta pätkittäin muistin edellisen jäihin putoamiseni ja silloisen ”ihmepelastumiseni”, muistin koulun alun ja isän kuoleman. Kymmeniä tapahtumia menneestä elämästäni, ja kerkesin jo miettiä, mahtaakohan viisivuotias siskoni surra minua, kun minut kuolleena naarataan täältä aamulla. Sitten tein rauhan itseni kanssa ja päätin hukkua.

Painavat saappaat ja keuhkoissa ollut ilma nostivat minut pystysuoraan asentoon ja aloin painua jalat edellä kohti pohjaa. Sitten se tapahtui. Oliko rukoukseni sittenkin kuultu? Vajoamiseni pysähtyi suunnilleen silloin, kun vesi ylsi hartioihini. Se oli yksinkertaista: jalat vain tapasivat pohjaan. Se oli eräänlainen välipohja, joka oli muodostunut kaislikon juurista ja turpeesta. Nyt aloin rikkoa jäätä rantaan päin ja pian selvisinkin kovemmalle maalle. Maito toki oli haettava, mutta sen jälkeen nopeasti kotiin, kuivaa ylle ja palloiluharjoituksiin. Äidin pitämän saarnan kerkeäisin kyllä kuulla myöhemminkin, sillä sisällön osasin jo arvata.

Toki se äidillekin helpotus oli, että jo toisen kerran oli poika pelastunut kuoleman kynsistä. Se vain oli niin, että minun elämälläni oli vielä joku tarkoitus. Liekö Jumala ajatellut, että perhe ei saa maitoa jos minä nyt kuolen?

Kuvakaapaus sivulta
Heikot jäät, oikeat varusteet jäällä liikkumiseen.
http://www.riskiverkko.com/vanhaa/toimintaohjeet/dokumentit/heikot_jaat.html