Salaiset kansiot aukeavat

Sota ei koskaan ole aivan yksiselitteinen asia, eikä edes voittajasta aina olla yksimielisiä. Yleinen käsitys Suomessa on, että Suomi hävisi sodan Neuvostoliittoa vastaan, eikä tuo näkemys kohtaa edes kovin paljon vastarintaa. Tottahan se onkin, etteivät jatkosodan tavoitteet toteutuneet, mutta eivät venäläisetkään voi voimakkaasti rintaansa taputella muka ”voittoisan” sodan jälkeen. Kyllä me voidaan myös ajatella asia suomalaisittain. Venäjän sodanjohto oli asettanut päämääräkseen Suomen valloittamisen, mutta ei onnistunut siinä. Suomen johto oli päättänyt säilyttää Suomen itsenäisyyden ja myös onnistui siinä.

Tämän näkemyksen mukaan Suomi olikin tuon sodan voittaja. Totuus on kai se, ettei maailmassa ole koskaan käyty sellaista sotaa, jossa olisi pelkästään voittajia. Pääsääntöisesti jokaisessa kahinassa kaikki häviävät. Toiset vain vähemmän kuin toiset.

Olipa sota hävitty tai voitettu, pitää se aina sisällään salaisuuksia, joita ei kerrota suurelle yleisölle. Suomen sodat eivät tässä suhteessa ole mitään poikkeuksia, vaan pitävät sisällä tapauksia, joista monet mukana olleet joutuivat antamaan ”ikuisen” vaitiololupauksen. Ihmisen ikuisuus kuitenkin parhaassakin tapauksessa kestää vain runsaat sata vuotta. Kun on todennäköistä, että mukana olleet ihmiset olivat jo tuolloin aikuisia, aletaan olla vaiheessa, jossa tuo ikuisuus on päättynyt tai päättymässä. On myös asioita, joista ei kukaan ole luvannut yhtään mitään, mutta ne ovat vain vaiettuja asioita, syystä tai toisesta.

 

Kun olen sota-aikana valloitetussa Karjalassa syntynyt, ovat nuo asiat jotenkin aina kiinnostaneet minua, varsinkin kun ne ovat joskus hyvin läheltä liipanneet sekä minua että meidän sukulaisia ja tuttavia.

Paljon puhutut ”Mainilan laukaukset” olivat niitä vääristeltyjä asioita, joita Neuvostoliitto kylvi Suomen syyksi ja sai näin selityksen omille aggressioilleen. Vasta paljon sodan jälkeen venäläiset tunnustivat, että he olivat itse ampuneet itseään saadakseen syyn hyökkäykselle. Koska koko Suomen kansa tiesi asian todellisen laidan, ei tuota voitu luokitella suureksi sotasalaisuudeksi. Kai tuo propaganda olikin tarkoitettu lähinnä neuvostoliittolaisia  varten, ja oli siellä suuri sotasalaisuus. Ei ihme, oli se sen verran hullu teko.

Tasavallan presidentin arkistosäätiö suljettiin Orimattilassa joskus 70-luvulla, ja ehkä sitä kautta ”ostettiin” lisää aikaa salaisuuksille.

Kun setäni, Leningradissa asunut Eero Keronen teloitettiin Stalinin toimesta vähän ennen sotien alkua, en ollut vielä syntynyt. Teloituksen syytä ei kerrottu, mutta hänen tyttärensä, jonka kerran olen tavannut, kertoi: ”Isä tultiin hakemaan yöllä, koska epäiltiin hänen osallistuneen Neuvostoliiton vastaiseen toimintaan.” Myöhemmin tuli tieto, että setäni oli kuollut keuhkotautiin vankileirillä. Joku vankileiriltä selvinnyt kertoi kuitenkin jälkikäteen, että monien ”keuhkotaudin” syynä oli reikä keukoissa.

Valvontakomissio oli myös kieltänyt kertomasta monia sodanaikaisia tapahtumia, joihin kuuluivat sekä sotavankien teloitukset että myös siviilien tappamiset. Minua henkilökohtaisesti kosketti tietysti eniten Elisenvaaran aseman pommitus, jossa neuvostoliittolaiset tuhosivat evakkoja kuljettavan junan ja samalla satoja siviilejä. Minä olin junassa. Se sai tiedon pommituksista ennen asemalle saapumista ja pysähtyi muutaman kilometrin päähän. Näin tämän junan matkustajat, joukossa äitini ja minä, pelastuivat ja pääsivät pakenemaan silloisen rajan länsipuolelle.

Kaikki ”sotasalaisuudet” eivät kuitenkaan koskeneet Neuvostoliiton toimia, sillä kyllä Suomessakin tapahtui yhtä ja toista peiteltävää ja ehkä nykyisin hävettävääkin. Ehkä tällaiseksi on luokiteltava eduskunnan 1943 antama laki, joka salli ihmisten sulkemisen työleireihin varsin heppoisin perustein. Työleirejä oli Suomessa 9 kappaletta, ja kohtelu siellä varsin epäinhimillistä. Pahin kai oli Heinäveden erityistyöleiri, joka oli tarkoitettu naisille. Ikuisen vaitiololupauksen antanut vartijana työskennellyt Saara Tuukkanen kuoli vuonna 2011, ja hänen poikansa Risto Joutjärvi on nyt kirjoittanut kirjan äitinsä päiväkirjoihin perustuen.

Erilaisia salaliitoteorioita liikkui vuosikausia sodan jälkeen, ja kommunistien pelättiin suunnittelevan vallankumousta. Monethan siitä uhosivatkin, mutta ei kai näitä asioita toteen näytetty. Paljon puhuttuun asekätkentäjuttuun syylliseksi epäiltyjä ”metsästettiin”, ja monet ansiokkaasti Suomen armeijassa palvelleet joutuivat pakenemaan ulkomaille. Puhuttiin myös ”punaisesta Valposta”, sillä silloinen valtiollinen poliisi oli hyvin vahvasti vasemmistolaisten miehittämä, ja kerrotaan jokaisen siihen värvätyn joutuneen valvontakomission seulan alle.

Vähän kerrassaan Suomi on nyt itsenäistynyt, mutta edelleen Venäjä on iso ja arvaamaton naapuri. Eivätköhän pahimmatkin sotasalaisuudet aikaa myöden selviä, ja vaikka Suomikaan ei ihan puhtain paperein selviä, niin kyllä Venäjällä on luultavasti enemmän hävettävää.

Onneksi Neuvostoliittoa ei enää ole.