Kissat

Olen joskus kirjoittanut Kekkosen kuolemasta. Olihan se tosi järkyttävä kokemus minun maailmassani, sillä kiistatta olen ns. kissaihminen. En väitä, että kissat olisivat maailman viisaimpia eläimiä, mutta rohkeutta niiltä ei puutu, ja hyvin ne näköjään ymmärtävät elämän tärkeimmät asiat.  Kissa on selviytyjä, joka hakee aina kaikkeen sen parhaimman ratkaisun ja toteuttaa päätöksensä perään antamatta.  Ehkä juuri näistä syistä pidän kissoista.

Miksi tässä poliittisessa blogissani sitten kirjoitan kissoista? No ihan siksi, että pidän niistä.  Minulla on ollut lukuisia kissoja, joiden nimiä en viitsi nyt luetella, vaikka jokainen on ollut oma persoonansa ja muistan yksittäisiä tapauksia lähes kaikista. Viimeisimmät ovat olleet Kekkonen, Mannerheim ja Tosca.  Oikein hyviä hiirenpyydystyskoneita kaikki, mutta myös loistavia ystäviä, jotka tulivat syliini aina murheeni hetkinä. Miten lie aavistaneetkin sen!  

 

Mannerheim ei enää asu Kalajoella, vaan vartioi rajaa jossain Mannerheim-linjan tienoilla. Vapaa-ajan asuntomme sijaitsee lähellä rajaa siellä Nuijamaan suunnilla ihan Saimaan kanavan välittömässä läheisyydessä. Yhtenä päivänä lähdimme sieltä kotiin. Yksinkertaisesti Mannerheim kieltäytyi lähtemästä kotiin ja pakeni metsään. Pitkänkään etsimisen jälkeen emme saaneet kissaa kyytiin, joten lopulta annoimme naapurille hoito-ohjeet ja palasimme kotiin Kalajoelle.  Hyvin kuuluu kissa pärjänneen, vaikka oli pannan jättänyt hoitajansa käteen, metsäretkille palatessaan.  Hieman omapäinenhän Mannerheim oli jo Kalajoella asuessaan. Saattoi olla omilla retkillään jopa kuukausia, mutta palasi sentään joskus itsekin kotiin. Tuskin kuitenkaan tuolta Lappeenrannan seutuvilta palaa.

Huonosti ovat asiat kissamme Toscan kohdalla. Hyvin on Tosca edelleen rauhallinen, mutta selvästi ikävöi kavereitaan. Kekkonen kuoli ja Mannerheim jäi valtakunnan rajoja turvaamaan.