Vieläkin Kalajoella

Perustuukohan kaikki vain korkeaan ikään ja huonoon muistiin, kun en mitenkään jaksa muistaa, että yksikään aikaisempi muutto olisi ollut näin työläs. Selitykseksi ei riitä edes omistamisen kirous, sillä lähes aina olen saanut lähteä omistusasunnosta ja tavaraa on ollut aina kitarasta harmooniin. Koetan nyt muiden bloggareiden tapaan keskittyä vain tämän päivän tapahtumiin, sillä oletettavaa on, että tämä nyt on se vihoviimeinen päivä Kalajoella. Ei minulla mitään Kalajokea vastaan ole, mutta siitä on vain tehty tuulimyllyjen myötä ainakin minulle asuinkelvoton paikka.

Olen taas pyörinyt yön sängyssä, uskoen, että en ole nukkunut silmäystäkään. Varmaan olen kuitenkin nukkunut joitakin pätkiä, sillä ihminen ei voi elää ilman unta, ja tätä on sentään jatkunut melkein tuulimyllyjen rakentamisesta lähtien. On jotenkin koomista, että nykyisin väitellään asiasta, joka on tiedetty jo vuosikymmeniä. Tuulimyllyistä lähtee infraääntä, joka ei siis oikeasti ole ääntä, vaan äänen kaltaista ilmamolekyylien värähtelyä, jota ihmiskorva ei kuule äänenä. Se kuitenkin vaikuttaa osaan ihmisistä, vaikka suomalisille lääkäreille ei olekaan opetettu miten. Onneksi tästä asiasta on lukuisia kansainvälisiä tutkimuksia, ja maailmanlaajuisesti tämä on tuttu asia. Tulee aika, jolloin se Suomessakin kiistatta myönnetään. Se nyt kuitenkin siitä taas tällä kertaa. Olen ehkä ensimmäinen, joka Kalajoelta joutuu lähtemään tuulivoimapakolaiseksi, mutta en varmasti viimeinen.

Nousin siis ylös aamulla normaalisti ja rupesin miettimään, mitä mihinkin pakkaisin ja mitä heittäisin roskalavalle, joka on ilmestynyt pihaan. Taisi olla niin, että lahjaksikin luvattiin yhtä ja toista, mutta hakijoita ei vain ilmaantunut. Taitaa olla niin, että tätä luettaessa kaikki on jo myöhäistä, sillä olimme viime viikolla viimeistä päivää kalajokisia, mikäli muuttoilmoitukseen on uskominen. Jos naapurin Anneli ottaa edes toisen kissan, on puolet huolista pois. Sen verran eläinrakas olen aina ollut, että suren yhtä kissaakin enemmän kun joitakin maallisia tavaroita.

 

 

Ei kai tänään mitään erikoista tapahdu, en ainakaan vielä tiedä. Kirjoitan nyt vain näitä päivän tuntoja, syvästi tietoisena, että jätän uppoavan laivan. Kun en kuitenkaan ole tämän laivan kapteeni, katson oikeudekseni poistua ennen muita. Minä en sitä reikää pohjaan hakannut.

Suomalaisen yhteiskunnan paradoksi on se, että kun joku siirtyy eläkkeelle, oletetaan, että hänen tietonsa ja kokemuksensa pyyhkiytyvät pois. En siis minäkään kuvittele, että minun ääntäni kuunnellaan, täysin riippumatta siitä, millä tietopohjalla puhun.

Kaipa on hyväksyttävä, että se on "mennen talven lumia". Hyvät kalajokiset... sanon kuitenkin vielä kerran: ei teitä ydinvoima vahingoita, vaan tuulimyllyt.