Vanhat hyvät ajat

Ajattelin tässä taas tänne Jyväskylään muutettuani sitä aikaa, jota suurin osa lukijoistani ei edes tiedä koskaan olleen olemassa. Se oli sitä aikaa, kun tätä ennen asuin Jyväskylässä suunnilleen 50 vuotta siten. Monet melkein pilkkaavat meitä oikeasti aikuisia, kun puhumme vanhoista hyvistä ajoista. Sanovat, että puheet niistä johtuvat vain huonosta muistista.

  

Voihan se olla, että jotkut asiat ovat paremmin kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten, mutta moni asia on myös huonommin. Nykyisin tulee mieleeni ensimmäiseksi Jyväskylän liikennekulttuuri. Autoja on paljon, mutta niillä ei saa ajaa juuri minnekään, ja jos sitten jonnekin pääsee, ei sinne ainakaan saa parkkeerata.

Minä sain ajokortin joskus 60 luvulla ja autonkin melkein samoihin aikoihin. Ei juurikaan ollut ongelmia. Jos johonkin halusin matkustaa, tein sen yleensä junalla. Ei muuta kun autolla asemalle ja auto parkkiin aseman eteen. Ovi lukkoon, ja kun palasin, siinä se ajoneuvo kilisti odotti isäntäänsä. Jatkettiin taas mukavaa yhdessäoloa kenties tietoisena siitä, että illalla nappaisimme toiselle etuistuimelle jonkun kivan tyttölapsen. Se oli onnellista aikaa.

Onnellisuus onkin se taikasana, joka erottaa nykyajan vanhoista hyvistä ajoista. Nyt ihmiset ovat kireitä, kiireellisiä ja kiukkuisia. Stressaantuneina sättivät toisiaan, mikään tunnu tyydyttävän mitään, eikä ketään. Kaikkea hyväksi luulemaamme maallista koetamme kahmia enemmän kuin naapureilla tai tutuilla. Olemmeko tulleet todella onnellisemmiksi?

Ei ollut televisiota meilläkään vielä 50-luvulla, eikä ihan 60-luvun alussakaan. Ei sitä osattu edes kaivata, sillä naapuriin saatettiin mennä melkein milloin vain, sillä aina joku naapuri oli kotona. Jos niin onnettomasti kävi, että ei ketään ollut tavattavissa, saatoin mennä elokuviin, ja ainahan kaupungilla tapasi muita nuoria. Joskus ihan vapaehtoisesti jäin kotiin kirjojen pariin, jolta ajalta lienee peräisin se kohtuullisen hyvä tietomäärä, jota opiskelu on myöhemmin hieman kartuttanut. En voi koskaan olla kiittämättä sitä, että jo silloin osasin panostaa tulevaisuuteen opiskelemalla, siitäkin huolimatta, että sen joutui rahoittamaan ihan ilman valtion tukea. Ei pienessä mielessäkään käynyt, että opiskelun olisi voinut jättää kesken, kun siihen oli joutunut sijoittamaan sekä kovalla työllä ansaitut että pankista lainatut rahat. Pankkilaina piti aikanaan maksaa takaisin, joten se oli jo takuu siitä, että opintoja ei keskeytetty ihan pienestä syystä. Jostakin syystä väitän, että senaikaiset opiskelijat olivat vastuullisempia kuin nykyiset pullamössöllä syötetyt kansakunnan valiot, joille ei minkäänlaista takaisinmaksuvelvollisuutta ole säädetty, vaikka ei koskaan edes yrittäisi valmistua yhtään mihinkään ammattiin.

Opintotuki, joka keksittiin joskus 60 – 70-luvulla, käsitetään nykyisin sosiaaliavuksi, joka kuuluu jokaiselle, joka on keksinyt itselleen jonkinlaisen opiskelupaikan, täysin riippumatta tuon opiskelun tarkoituksenmukaisuudesta tai siitä, valmistuuko tuo ihminen koskaan miksikään.

Urheilijat olivat vielä 60-luvulla pääsääntöisesti ”oikeissa töissä”, sillä urheilu oli harrastus, josta ei maksettu palkkaa. Jotenkin minusta tuntuu, että senaikaiset urheilijat olivat kuitenkin enemmän sankareita kuin nykyiset ammattilaiset, jotka puuhastelevat tuossa dopinginkäryisessä ilmapiirissä. En ole lainkaan varma, että heillä on edes hauskaa.

Rohkenen väittää, että vanhat hyvät ajat olivat olemassa. On kyllä totta, että monet asiat ovat teknisesti kehittyneet, mutta kokonaan toinen juttu on se, ovatko ihmiset nyt onnellisempia kuin joskus puoli vuosisataa sitten. Totta maar he ovat varakkaampi kuin silloin, pian sotien jälkeen. He ovat myös keskimäärin paremmin koulutettuja kuin silloin, mutta…

Ovatko he onnellisempia? Valitettavaa on, että vanhat hyvät ajat voivat palata vain joillekin meistä. Eivät koskaan ainakaan niille, jotka eivät koskaan ole niitä edes kokeneet.