Nuoruusmuistoja

Nyt Jyväskylään muuton jälkeen olen osittain joutunut ja osittain saanut muistella aikoja joskus vuosikymmeniä sitten, jolloin asuin Jyväskylän maalaiskunnassa ja Jyväskylässäkin. Sanoin, että ”joutunut”, siksi että kaikkea en edes haluaisi muistaa, mutta moni asia on jälkeenpäin näyttänyt ne humoristiset puolensa, vaikka eivät aina juuri silloin naurattaneet.

  

Kouluaikoina en koskaan ollut erityisen innokas kotitehtävien tekijä ja varsinkin niin sanotut kotiaineet tahtoivat helposti unohtua. Toki aina olen ollut suhteellisen vahva kirjoittaja ja melko hyvä äidinkielessä yleensäkin, mutta ”eihän se kukko käskien laula”, kuuluu sanonta. Näissä aineissa ei juuri siitäkään ollut kysymys. Syy oli yksinkertaisesti se, että tätä kotitehtävää varten annettiin aivan liikaa aikaa. Ehkä jotkut sen todella tarvitsivat, mutta minä kerkesin sen jo siinä ajassa inohtaa. Olin jo hyvin pian oppinut siihen, että aineen voi kirjoittaa vaikka edellisenä iltana.

Vaikka äidinkielessäkin olen kautta aikojen saanut vain kiitettäviä arvosanoja, niin ehkä kuitenkin matematiikka oli se vahvempi aineeni. Kun kotiaineet tarkastettiin pääsääntöisesti niin, että suuresta luokastamme - olikohan meitä peräti yli 30 oppilasta - luetettiin vain yhden tai korkeintaan kahden aine, laskin, että on monin verroin suurempi todennäköisyys, että minun ainettani ei luet, kuin se todennäköisyys, että se luettaisiin. Koulun alkaessa syksyllä kai kirjoitin muutaman aineen, mutta melko pian aloin luottaa noihin todennäköisyyksiin ja aineet jäivät, kerta toisensa jälkeen, kirjoittamatta.

Kerran se sitten tapahtui. Olin kyllä kirjoittanut kaikkien aineiden otsikot vihkon sivujen ylälaitaan vilpittömänä tarkoituksena kirjoittaa siihen aine. Vihko oli siis täynnä tyhjiä sivuja, joiden ylälaidassa oli joku otsikko. Jos oikein muistan, tällä kertaa oli aiheena ”Laskiaistiistai”. Kuinka olla, sinä aamuna opettaja kuulutti juuri minun nimeni ja minun piti lukea aineeni. Nousinhan minä ylös, otin vihkon käteen, kumarsin opettajalle ja aloin ääni väristen lukea. ”Laskiaistiistai. Se on se merkillinen päivä, joka on joka vuosi ….” Ehkä ääneni värisi liikaa, tai ehkä takertelin liikaa, mutta en kovin pitkälle päässyt, kun opettaja sanoi ”Näyttäpä minulle se vihko.” No pakkohan se oli, kun kerran pyydettiin. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni näin tuon opettajan kasvoilla inhimillisiä piirteitä, kun hänellä oli selviä vaikeuksia naurua pidätellessä, hänen katsellessaan tuota tyhjää sivua, jonka ylälaidassa luki ”Laskiaistiistai”. Kuitenkin hänen onnistui pitää kasvot peruslukemilla ja näyttää jopa vihaiselta, kun hän kysyi: ”Missäs ne aikaisemmat aineet ovat?” Hieman peloissani sanoin, että siinähän ne ovat samassa vihkossa. Tuiman näköisenä opettaja selasi vihkon sivuja takasinpäin. Tyhjiä sivuja, joissa kaikissa oli joku otsikko ylälaidassa. No, jälki-istuntoahan siitä tuli, mutta jotenkin näytti, että opettaja ei sittenkään ollut niin vihainen kuin olisi kenties ollut aihetta, mutta kyllä minä pelkäsin.

Jälki-istunto suoritettiin määrättynä päivänä, ja olin ainut tätä rangaistusta kärsivä. Opettaja käveli eteeni ja kysyi: ”tiedätkö, sinä miksi olet nyt täällä?” No kyllähän minä sen tiesin, mutta vastasin että ”siksi kun olin unohtanut sen kotiaineen.” ”Ei, ei se niin ole... olet täällä siksi, että olet pitänyt pilkkanasi koko koulujärjestelmää.” No eihän se oikeasti niinkään ollut. En minä juuri koskaan ole pilkannut ketään. En silloista koulujärjestelmääkään, mutta oikeasti en keksinyt muuta selitystä, kuin en vain viitsinyt kirjoitella aiheista, joissa ei mielestäni ollut mitään järkeä.

Tuli lusittua senkertainen jälki-istunto, mutta sen jälkeiset aineet kyllä kirjoitin. Ei meidän koulujärjestelmässä mitään pilkattavaa ole, mutta arvosteltavaa kylläkin. Sorry vaan koulu-uudistajat, mutta kyllä minä vanhaa kansakoulu-oppikoulu-järjestelmää nykyistä peruskoulua parempana systeeminä pidin. Ei tarvinnut rimaa laskea niin alas, että kaikki pääsevät siitä yli.

Kaipa sekin on osa tätä niin muodikasta ”tasa-arvo vöyhötystä”. Tosiasia on, että me synnymme erilaisin eväin tähän maailmaan ja näillä eväillä meidän pitäisi pärjätä.

Melkein joka päivä minä nyt olen yhden ”aineen” kirjoittanut ja joskus pari laajempaakin teosta. Sen siitä saa, kun ei ajoissa ole ahkera. Onneksi tämä on kuitenkin vapaaehtoista.