Jyväskylän uusi historia

Jokseenkin selvää on, että Jyväskylän historia on kirjoitettu jo paljon ennen kaupungin syntymää. Vierailin viikonvaihteessa Keski-Suomen museossa todetakseni vain tämän tosiasian, että kauan on siitä, kun väkivaltainen kansamme asettui asumaan tälle karulle niemelle ja alkoi rakentelemaan erilaisia asutuskeskuksia. Jyväskylä kaupunki on yksi niistä vanhimmista ja suomalaisen mittapuun mukaan kasvanut jo lähes suurkaupungiksi. Viisi tai kuusi Jyväskylää suurempaa kaupunkia Suomesta vielä löytyy, ja kolme niistä muodostaa röykkiön, jota kutsutaan pääkaupunkiseuduksi.

Oikeasti minun tarkoitukseni ei ole kirjoittaa kaupungin historiaa ihan uusiksi, enkä ehkä voisikaan sitä tehdä, sillä juuri minähän se olen se, joka aina olen tolkuttanut sitä, että ”totuus ei pala tulessakaan”. Miksi minä sitten ylipäätään rupesin kirjoittamaan tätä juttua?

Perimmäisenä syynä kai oli se, että oletettavaa on, että minusta taas pian tulee jyväskyläläinen, ja ihan tämän tapauksen kunniaksi rupesin kertoilemaan Jyväskylän urheiluhistoriasta. Jotakin ehkä tiesin, sillä olin elämäni parikymmentä ensimmäistä vuotta viettänyt tuossa kaupungissa ja osallistunut melko aktiivisesti sen urheiluelämään. Todella suuren yllätyksen koin, kun kerroin porukoille Taulumäen hyppyrimäestä, josta olin jo 11-vuotiaana laskenut. Kukaan ei suoranaisesti väittänyt, että puhun muunneltua totuutta, mutta sellaisen käsityksenhän siitä sai, kun jotkut joltisenkin oppineet ja sivistyneenä pitämäni ihmiset väittivät, että ei Taulumäellä ole mäkeä. Totta, ei olekaan enää, mutta oli vielä 60-luvulla ja 50-luvulla, jolloin kertomani ”uroteko” tapahtui.

 

Taulumäen hyppyrimäki purettiin joskus 1966, ja se korvattiin Laajavuoren mäellä, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Matti Nykäsen mäki.

Yritin myös internetistä etsiä tietoja aikanaan tunnetuista jyväskyläläisistä mäkimiehistä, joita olivat Aimo ja Pentti Paavola, Eino ja Matti Kaakkolahti sekä Harri Jussilainen. Arvatkaapa mitä? Melkein kaikista löytyi tietoja, mutta sen verran pesäpallokaupunki Jyväskylä oli ja on edelleenkin, että vain Eino Kaakkolahden kohdalla puhutaan jotain myös mäenlaskusta. Kaikkien kohdalla mainitaan kyllä, että oli pesäpalloilija. Eino Kaakkolahden kohdalla lienee vaikea ohittaa sitä tosiasiaa, että hän oli aivan Suomen ja ehkä koko maailmankin terävintä kärkeä. Hyvin lakoonisesti todetaan, että oli mm. 50-luvulla Salpausselän kisojen viides. Tiedättekö hyvät ystävät, mitä oikeasti 50-luvulla tarkoitti olla Salpausselän kisoissa viides? Se on saavutus, josta tämän hetken mäkihyppääjämme vain haaveilevat. Kyllä se tarkoitti maailman eliittiin kuulumista. Se vielä puuttuisi, että pitäisi kertoa teille, keitä olivat Matti Nykänen ja Samppa Lajunen. Eivät ainakaan kovin tunnettuja pesäpalloilijoita.

Museovierailun lisäksi kävin tutustumassa Alvar Aallon suunnittelemaan Säynätsalon kunnantaloon, ja saimme kuulla jälleen hyvin pontevan esitelmän tämän entisen kotikaupunkini ”suuren pojan” saavutuksista ja hänen suunnittelemistaan taloista.

Kieltämättä on totta, että hän on vienyt Suomen mainetta ulkomaille, mutta ei ihan kaikki ole niin suurta ja mahtavaa kun annetaan ymmärtää. Olen antanut kertoa itselleni, että suurin piirtein Taulumäen kirkkoa vastapäätä sijaitsee, tai on ainakin sijainnut, melko vaatimaton puutalo, jonka suunnittelijana mainitaan myöskin Alvar Aalto. Tuon totuudenmukaisuudesta en ole varma. Varmaa kuitenkin on, että Jyväskylän valtiontalo on Aallon käsialaa ja se on kyllä syntynyt ennen tuota mainittua kunnantaloa.

Totta on myös, että ihan ilman munauksiakaan ei mies ole selvinnyt. Tasakatot, joiden mallin Aalto toi Saksasta Suomeen, ovat osoittautuneet oikeiksi homepesiksi, eikä tainnut Finlandia-talokaan ihan ilman kommelluksia mennä. En siis minä ainakaan Aaltoa suurimmaksi jyväskyläläiseksi äänestäisi. Saattaisin jopa asettaa Minna Canthin ja pari muutakin hänen edelleen.