Ennaltanäkemisen lahja

Edellisessä blogissani kerroin Valcosta ja siitä, miten silloin suhtauduin siihen. Se oli sen aikainen tuulivoima.  Kun kauan elää ja paljon kokee, alkaa nähdä asioita, joita muut eivät ainakaan myönnä aavistaneensa. 

Kun urheiluelämässäkin olen ollut mukana sekä urheilijana että jonkinlaisena urheilujohtajana, suhtaudun varsin kielteisesti myös nykyiseen hehkutukseen siitä, miten on menty eteenpäin.  Valitettavaa on, että tosiasioiden kieltäminen ei asiaa edistä, mutta puhukoot tulokset puolestaan.

Sanoin ennen olympialaisia, että Suomi ei saa Riosta yhtään mitalia.  Väärässä olin, sillä Mira Potkonen otti sen vakipronssin, mikä yleensä paria poikkeusta lukuun ottamatta on nyrkkeilyssä saatu.

Mika Kojonkosken ja suomalaisen huippu-urheilun muutosryhmän ansiota tämä tuskin on, niin paljon kun Kojonkoskea valmentajana olenkin arvostanut.  Melkein yhtä paljon kuin ystävääni Matti Lanttoa, joka näyttää puhuvan kanssani samaa kieltä.  Potkosen mitalin taustana on monipuolinen urheilumenneisyys, ei mikään urheilijan polku.

Olympiamitali vaatii aina kovaa valmistautumista, treenausta ja oikeaa asennetta. Se ei kuitenkaan vaadi mitään polkuja ja aikaista lajin valintaa.  Urheile mitä urheilet, se on aina hyväksi urheilijan urallesi.  Sitten kun olet lajisi valinnut, paneudu siihen tosissasi jos haluat menestyä.   Ei se tosin elämässä haitaksi ole jos haluat vain harrastaa jotain lajia, ilman sen suurempia kilpailullisia tavoitteita.  Potkonen aloitti nyrkkeilyn 27 vuotiaana ja on nyt 35-vuotias.  Siis nainen parhaassa iässä, ja luultavasti hän jo melko varhaisessa vaiheessa tiesi, että mikäli hän haluaa menestyä tässä tosi kovassa lajissa, on harjoittelun oltava myös kovaa.  Onneksi nainen ei kuunnellut niitä, jotka kuiskuttelivat, että olisitpa aloittanut nyrkkeilyn jo kymmenvuotiaana.  Onneksi ei aloittanut, vaan nautti liikunnan riemusta monipuolisesti pelaamalla erilaisia pallopelejä.  Kyse ei ole ennustaminen vaan niin sanoakseni kokemusperusteinen valistunut arvaus, kun sanon, että hän olisi jo lopettanut ennen tätä menestystä.  Sadat ja taas sadat ns. ”lahjakkaat” ovat ne urheilijat, joiden kykyjä kokemattomat valmentajat ovat ylistäneet, kunnes koko lapsi on kadonnut jonnekin paineettomimpien ja mukavampien harrastusten pariin.

Olen tuntenut lähes kaikki elinaikanani eläneet suomalaiset nyrkkeilymitalistit, lukuun ottamatta Potkosta, mutta jotain samantapaista löytyy jokaisen historiasta.

 

Jos jotain omakohtaista voin tähän blogiini lisätä, niin kerron että minun tavoitteeni jo nyrkkeilyurani alkuaikoina suuntautuivat varmemmille ja pitkäaikaisemmille elämän alueille. Nyrkkeilystä muodostui paremminkin harrastus, mutta siitä huolimatta onnistuin saamaan muutaman SM-tason mitalin ja vähän kansainvälistä kokemusta. Tästä saan paljolti kiittää pallopelejä ja jopa yleisurheiluakin.