Karjalan palautus

Tuskin monikaan enää haaveilee Karjalan palautuksesta, vaikka se olisi pieni inhimillinen ele Venäjältä ja luultavasti sekä Suomea että Venäjää taloudellisesti hyödyttävä toimenpide. Kekkosen presidenttikauden aikana se olisi ollut kai mahdollista, mutta asiassa edettiin liian hitaasti.  Kekkosen jälkeen meillä on ollut vain presidenttejä, joita ei asia ole kiinnostanut.  Nyt on tilanne Suomessa muuttunut, mutta ei Venäjällä - ainakaan parempaan suuntaan.

Tämä kirjoitelmani perustuu omiin kokemuksiini ja näkemyksiini, arkistotietoihin sekä Markus Lehtipuun teokseen Karjalan tragedia. Asioista voi tietysti olla toista mieltä, niin kuin Suomessa tapana on, mutta eiköhän lähteeni ole melko vääjäämättömät. Vain minun mielipiteisiin sopii siis tuo erimielisyys, ellei jollakin ole jotain todella painavampaa tietoa. 

”Karjalan palautus voisi alkaa tietoisuuden palautuksesta. Karjalan tragedia on ihmisoikeuksien riistäminen Suomen ja Venäjän kansalaisilta. Karjalan palautus palauttaisi nämä ihmisoikeudet”, kirjoittaa Lehtipuu teoksessaan. Tästäkään asiasta en rohkene olla erimieltä, vaikka itse en näe asiaa aivan noin mustavalkoisena. Totta kuitenkin on, että ei maailman historia tunne montakaan niin totaalista tuhoa kuin Karjalassa tapahtui sodan loppuvaiheissa ja vielä aikojen kuluessa rauhanteon jälkeenkin. Sodassa alulle pantu tuho ja etninen puhdistus jatkuivat kauan sodan jälkeenkin, eikä pysähdystä ole näköpiirissä.

Mikäli Karjala palautettaisiin Suomelle, se epäilemättä kunnostettaisiin ja rakennettaisiin uudelleen. Samalla se toisi työtä ja hyvinvointia koko kansalle, aivan kuten kävi pelättyjen sotakorvausten maksun aikana.

Viipuri murtui kesäkuussa 1944, ja ne suomalaiset, joita ei tapettu, pakenivat sodan jaloista. Lähtö oli niin nopea, että kaikki eivät ennättäneet tehdä eväitä edes, matkalle tuntemattomaan. Päinvastoin kuin nykypolvi kertoo, varsinaiset evakuointitoimet olivat lähes olemattomat. Kyse oli yksiselitteisesti paosta. Suomalaisten traagisesta paosta Lehtipuu kirjoittaa mm.: ”Kun Suomen kansalaiset poistuivat  kodeistaan pakolaisina kesällä 1944, he eivät tienneet, mitä omalle kodille, kotiseudulle ja koko Viipurin läänille tapahtui seuraavina vuosikymmeninä.”

Ensimmäiset merkit tuosta totaalisesta tuhosta nousivat ilmoille kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen, kun Aukusti Tuhkan julkaisema mustavalkoinen kuvakirja ”Viipurista itään” näki päivänvalon. 

 

Tänään kuka tahansa voi hankkia viisumin ja matkustaa itse katsomaan suuren Neuvostoliiton kätten jälkiä.  Todella punaiset laput pitää olla silmillä, jos pystyy löytämään Karjalan kunnailla sitä kommunistivallan lupaamaa kehitystä.

Kommunismi on romahtanut, ja kyllä kai me vieläkin otettaisiin Karjala takaisin. Oikeudenmukaistahan se olisi, mutta onko Venäjän nykyjohtokaan niin oikeudenmukainen, että olisi valmis luopumaan edes kynällä valloitetuista alueista?

 

Olen moittinut jossakin kirjoituksessani, parikin kertaa, Suomen rajaneuvottelijoita ”munattomiksi miehiksi”. Minun näkökulmastahan nämä olivat sitä, sillä kyllä sota oli loppunut, sanoivatpa rauhanneuvottelijat mitä tahansa, eikä väsynyt Neuvostoarmeija olisi jatkanut epävarmaa valloitusretkeään enää metriäkään. Sanoin, että pelko oli se tekijä, joka sai Suomen alueluovutuksiin suostumaan. Näinhän se varmasti oli, mutta jotenkin myös ymmärrän tuota pelkoa.  Panen tähän vielä muutaman faktan maailmantilanteesta v.1944.

Neuvostoliitto oli maailman militaristisin valtio. Sen hallussa oli enemmän atomipommeja, kemiallisia aseita, panssarivaunuja, pommikoneita ja biologisia aseta kuin millään muulla maailman valtiolla.  Ei siis ollut mikään ihme, että rauhanneuvottelijat pelkäsivät.  Neuvostoliiton sotilasmahti oli noihin aikoihin näennäisesti suuri, mutta sotilaalliset saavutukset olivat paremminkin vaatimattomia.  Neuvostoliiton sotilaallinen mahti alkoi murentua samaan aikaan kun valtiodiktatuuri murtui 1991.  

 Kuva: http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=295&author=3

 

 Jossain Antrean ja Räisälän välillä tien varressa. Kesäkuu 2018

On 50- vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kävin Karjalassa – 1968 - ja en voi sanoa, että mitään ei olisi tapahtunut. Lahoaminen jatkuu edelleen, kolhoosien tyhjät rakennukset rappeutuvat ja muuten autiot pellot pukkaavat jättiläismäistä koiranputkea.  Onhan siinä kovasti tapahtumaa. 

  Kesäkuussa 2018

En tiedä, missä kunnossa Krimi oli, kun Venäjä sen valloitti, mutta jokseenkin varmaa on, että jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tuskin kovin suurta kehitystä on odotettavissa.

Samalla perusteella kuin Venäjä julisti Krimin itselleen, kuuluisi Venäjän palauttaa Karjala Suomelle.