Elisenvaara

Elisenvaara on ollut aivan viime päiviin asti monelle suomalaiselle melko tuntematon paikka, vaikka se oli sodan aikana hyvin merkittävässä roolissa. Se oli risteysasema, josta oli kaksikin ratayhteyttä tänne Kanta-Suomeen.  Rautatiekuljetukset olivat tärkeitä sekä sotaväelle että pakolaisille ja evakoille. Tästä syystä myös vihollinen otti sen tärkeäksi hyökkäyskohteekseen.

Olin kuullut paljon Elisenvaaran aseman tapahtumista, joita valvontakomission käskystä oli pidetty vuosikymmeniä julkisuudelta salassa. Elisenvaarassa kuoli satoja siviilejä, ja monien henkiin jääneiden evakkotaival muuttui pakomatkaksi. Näin kävi myös meidän perheelle minun ollessa vajaan viikon ikäinen. Minä synnyin 09.06.1944 ja Elisenvaaraa pommitettiin ensimmäisen kerran 15.6.  Kiinnostuksestani huolimatta en ollut koskaan aikaisemmin käynyt Elisenvaarassa, mutta nyt päätimme poiketa myös siellä.

Toisin kuin Simolassa, Elisenvaarassa ei enää sodan jälkiä näkynyt, mutta olin lukenut Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin kirjan ”Vaiettu Elisenvaaran pommitus”, joten osasin kyllä kuvitella tuolloin vallinneita tunnelmia. Vanha upea asemarakennus oli hävinnyt maailman kartalta, mutta laaja ratapiha ympäröivine metsiköineen olivat olemassa. Metsät heräsivät silmissäni eloon, kun kuvittelin niitä satoja ja taas saroja pakolaisia, jotka tuolloin pakenivat metsiin ja metsien kautta tänne Kanta-Suomeen. Jälleen pisti vihaksi tuo usein kuultu väite, ettei Karjalasta tullut pakolaisia, vaikka meitä tuli satoja.  Jo nyt pitäisi uskaltaa uhmata valvontakomission määräyksiä ja myöntää tosiasiat. Historian vääristely on vääryys myös jälkipolvia kohtaan.

 

Jossakin elämäni vaiheessa suunnittelin perustavani yhdistyksen nimeltä Karjalan Pakolaiset ry, jonka olisi ottanut tehtäväkseen sotia koskevien historian vääristelyjen oikaisun, mutta jotenkin se jäi opiskelun jalkoihin. Nyt meitä on jo liian vähän ja kaikki me olemme vanhoja.  Minä olen yksi nuorimmista enkä minäkään ole enää nuori.  Vahinko, että Karjalan liittokin ruokkii vääristeltyä sotahistoriaa, mutta tuskinpa tämänkään liiton jäsenistä kovin moni on sotaa kokenut.

Keskeisimmät oikaistavat asiat olisivat nämä:  1. me emme koskaan sotineet yksin, 2. Kanta-Suomeen tuli runsaasti pakolaisia, 3. Neuvostoliitto kohdisti tietoisesti sotatoimet myös siviiliväestöön, mutta onnistui valloittamaan vain osan Karjalaa. Loput luovutetusta alueesta luovutettiin enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti.  Jos minulta kysyttäisiin, niin väittäisin vielä, että Suomi ei suinkaan hävinnyt sotaa. Meidän ensisijainen tavoitteemme oli säilyttää itsenäisyytemme ja siinä me onnistuimme.  Neuvostoliiton tavoite oli valloittaa Suomi, mutta siihen se ei pystynyt.  Jos nyt en Suomea ihan voittajaksikaan julistaisi, niin vähintään se oli maaliton tasapeli, jossa kukaan ei täysiä pisteitä saanut.

Vielä on monet historialliset kohteet käymättä, tai ainakin on niistä kirjoittamatta, mutta kaikki aikanaan. Vaikka Elisenvaarasta ei mitään konkreettista käteen jäänyt, niin tuntemuksia kylläkin.

Elisenvaaran pommitukset eivät olleet mikään kertatapahtuma, vaan systemaattista siviileihin kohdistunutta tuhoa, joka kesti päiväkausia.  Kuolleita oli satoja, joukossa naisia ja lapsia.  Koululaiset saivat tehtäväkseen kerätä ruumiita kasoihin.  Mitä mahtaisi sanoa tämän päivän opettaja moisesta komennuksesta!

Neuvostoliitto kielsi Elisenvaaran pommituksista kertomisen. Jos siitä on jotain hyvää sanottava, niin sanottakoon… että osasivat ainakin hävetä.