Ei sijaa majatalossa

Olen katsellut jonkin verran dokumenttia Mauno Koivistosta ja yhtäkkiä ymmärsin myös Juha Sipilää. Totta kai nämä molemmat pääministerit tekivät virheitä työssään, kukapa ei niitä olisi tehnyt. Tätä taustaa vasten aloin myös ymmärtää Urho Kekkosen kysymystä: ”Onko maallamme varaa vaurastua?”

Onhan meillä toki varaa, mutta kyvyt puuttuvat.

Mauno Koivisto oli suuren yleisön suosikki niin kauan kuin hän jaksoi puuhastella työväen aatteen ja satamatyöläisten parissa, mutta kun hänestä sitten tuli pääministeri hän - aivan oikein - ymmärsi tehtävänsä olevan koko maan etujen ajaminen.

Koiviston aikana maamme oli pahasti velkaantunut, ja tämän asian korjaaminen oli nyt listalla ykkösasia. Maamme vaurastuminen vaati vain kovasti rankat lääkkeet, joiden syöttämiseen ei kovin monella poliitikolla olut rohkeutta tai haluja. Koivisto teki sen kuitenkin, ja hänelle kävi niin kuin totuudenpuhujalle usein käy: ei löytynyt sijaa majatalosta. Koivisto menetti osan kansansuosiostaan ja joutui ”jäähylle” Suomen pankkiin. Eihän se ihan huono jäähypaikka ollutkaan, sillä sieltä käsin hän saattoi junailla jonkin verran myös talouselämää.

Monet ”koijarit” kärsivät ”Koiviston konklaavin” ajoista, mutta tavalliselle kansalle hänen päätöksensä toivat parannuksia.

Koiviston henkilökohtainen karisma piti hänen suosiotaan sen verran korkealla, että kun Urho Kekkonen alkoi jo hiipua, tuli Koivistosta Suomen seuraava presidentti, vaikka se monelle oikeistolaiselle oli punainen vaate. Tosiasiassa koivistolainen politiikka oli oikeistolaisempaa kuin monella oikeistolaisella olisi ollut.

Koiviston valta hiipui aikanaan ja kansa rupesi taas valumaan lamaan. Työttömyys ja valtion velkaantuminen kasvoivat samaa tahtia, eikä oikein pelastajaa ollut näkyvissä. Näin mentiin vuosikausia, kunnes Keskustapuolueen johtoon nostettiin kaukokatseinen liikemies Juha Sipilä. Noihin aikoihin ”kepun” asema oli niin vahva, että Sipilästä tehtiin myös pääministeri. Juha Sipilän ensimmäinen tavoite oli saada maan asiat taas kuntoon. Oli päivänselvää, että yhteinen etu tuli asettaa yksittäisten ryhmittymien ja puolueiden edun edelle, mutta se vaati kovia rohtoja, aivan kuin Koiviston aikanakin. Näihin lääkkeisiin Sipilä tarttui. En tiedä, tiesikö hän, että sen seurauksena kaikkien hallituspuolueiden kannatus laski ja hänet leimatiin melkein maanpetturiksi.

Tiesi tai ei, mutta maan kanalta tuo hallitus teki sen, mitä tehtävissä oli.

Totta kai oli virhe ruveta työntämään ”käärmettä putkeen” ja uskoa kaiken maailman rakenteellisiin epäkohtiin. Virheiden korjaaminen olisi varmaan parempi lääke kuin joku uudistus, joista yleensä on seurauksena vain entistäkin huonompi systeemi.

Ei tullut ”sote-uudistusta” ja toivottavasti ei tulekaan. Koulu-uudistus tuli ja tulokset ovat jo nyt näkyvissä.

Kyllä se niin on, että ei huonokäytöksistä lastakaan voida synnyttää uudelleen. Kyllä vikojen korjaamiseen muita keinoja tarvitaan.

Kekkonen, Koivisto ja Sipilä ovat tehneet mitä tehdä piti kulloisessakin tilanteessa, mutta mistä me löydetään uusia suurmiehiä tai naisia? Sellaisia ei kyllä ole näkyvissä, enemmän tuntuvat olevan suunpieksijöitä, mutta annettakoon kansalle sitä, mitä kansa haluaa ja ansaitsee.

Kyllä minä kaipaan yli puoluerajojen niin Koivistoa, Kekkosta kuin Sipilää ja Paasikiveäkin.  Rinteen ja Halla-ahon kaltaiset populistit saattavat kyllä nostaa puolueensa kannatusta tilapäisesti, mutta tekevät sen kansan hyvinvoinnin kustannuksella.