Vanhaan hyvään aikaan

Olen ottanut tämän blogini teemoiksi varsin kirjavan joukon asioita monelta elämän alueelta.  Alun alkaenhan nimitin tätä poliittiseksi blogiksi, mutta melko pian sotkin sekaan myös urheilua ja muutekin yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita, tai asioita, joita ainakin minä pidän merkityksellisinä.  Uskon myös tuntevani näitä asioita melko perusteellisesti, sillä lähes aina kirjoitukseni perustuvat joko kokemukseen tai koulutukseen. Useimmiten molempiin.

Urheilukilpailujen katsomoista löytyvät useimmiten tämän alan parhaat ”asiantuntijat”, joten myös minä katson oikeudekseni levitellä hieman mielipiteitäni. Ehkäpä voin puhua myös koulutuksesta, sillä olen suorittanut A-valmentajan tutkinnon. Itse olen harrastanut useitakin lajeja hyvin vaihtelevalla menetyksellä. Suomen mestaruus -mitalejakin minulla on peräti kolme, joista kirkkain on kuitenkin tullut nuorten sarjassa. Vanhaan hyvään aikaan nuorten mestarikin oli mestariurheilija, koska mitaleja ei jaettu ihan arpomalla. Suomen nyrkkeilyliiton valmennusvaliokunnan puheenjohtajana toimin usean vuoden ajan ja sain seurata eriasteisten valmentajien toimintaa ympäri Suomen ja pätkittäin myös ulkomailla.  Kyllä siinä jotain myös itse oppi. 

Kyllä se vanhan ”kehäketun” silmissä siltä näyttää, että suomalainen urheilu eli parhaat päivänsä näinä vanhoina hyvinä aikoina, ja syynkin siihen luulen tietäväni. Suurin menestyksen jarru on se, että lapsia syötetään lusikalla. Niin sanottu huippu-urheiluyksikkö koostuu joukosta ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa ennustajia. He kuvittelevat pystyvänsä päättelemään 10 – 15 vuotiaasta lapsesta, millainen urheilija tästä tulee. No voin kertoa, että eivät tiedä.  Huipulle johtaa monta tietä, mutta muistan aina, miten Juha Väätäinen sanoi: ”Ainut todellinen lahjakkuus on harjoittelulahjakkuus.” Olin itse lopettanut urheilun jo tuolloin, mutta tuo viisaus iski minuun kuin pallosalama. Näinhän se todella oli, ja Juha oli itse siitä elävä esimerkki. Tämän jälkeen olen aina varoitellut valmentajia liiallisesta lahjakkuuksien valkkaamisesta. Me emme yksinkertaisesti voi tietää, mitä polkua nuori lähtee kulkemaan ja onko hänellä todella harjoittelulahjakkuutta. Se ei näy samalla tavoin kuin erilaiset fyysiset ominaisuudet, joihin meidän valmennuksemme perustuu. Fyysisesti lahjakkaista ei juurikaan tule huippua sen useammin kuin ”harjoittelulahjakkaista”.

Laji, jonka parhaiten tunnen, on nyrkkeily, ja siinäkin olen saanut todeta tämän. En halua nyt nimetä ketään, vaikka esimerkkien löytäminen ei olekaan vaikeaa. Eräänkin jopa olympiakisoihin selviytyneen nuoren miehen pelkäsin loukkaavan itsensä jo kehään noustessaan, mutta niinpä vain hän myöhemmin edusti maatamme olympiakisoissa. Hyvä kansallisen tason urheilija voi tulla ihan kenestä tahansa, jos tahtoa riittää.

Harrastin myös nuorena mäkihyppyä, mutta siinä en hääppöisesti menestynyt. Toki Jyväskylän silloisesta isosta mäestä laskin, mutta taisivat hyppyni tömähdellä kumpuun.

En siis ole edes kokemusasiantuntija tässä lajissa, sillä ei minua kukaan edes yrittänyt valmentaa.  Mäkiurheilussa piileekin ihan toinen pointti.

Suomi oli täynnä pieniä mäkiä.  Jos ei mäkeä seudulla ollut, niin se rakennettiin poikaporukalla. Hyvä esimerkki löytyy tästä samaisesta blogista kohdasta HPU:n mäki. Tämän pikkumäkien puutteen näkyvät monumentit seisovat Jämsän Kaipolassa ja Hämeenlinnan Hattelmalassa.  Jotenkin minusta tuntuu, että noista betonimöhkäleistä ei ole vuosiin laskettu.  En edes minä ole niin hullu, että lähtisin henkeni uhraamaan ilman pienistä mäistä saatua kokemusta. En olisi edes silloisesta Jyväskylän Taulumäen hyppyristä laskenut, ellen olisi saanut siihen torniin nousta monien pienten mäkien kautta.

Kaipolan hyppyrimäki 1960-luvulla.

©Keskisuomalaisen arkisto

Näin se vaan menee. 

Vanhoina hyvinä aikoina suomalaiset mäkihyppääjät eivät ainoastaan ottaneet voittoja mäkihypyn arvokisoissa, vaan useimmiten kaksoisvoittoja. Enhän minäkään kaikkia muista, mutta olikohan se Cortinassa Antti Hyvärinen ja Aulis Kallakorpi. Sitten pari vuotta myöhemmin Lahden MM-kisoissa Juhani Kärkinen ja Ensio Hyytiä.  Vielä tuli Veikko Kankkosta, Niilo Halosta ja Matti Nykästä kumppaneineen, mutta nyt ovat vanhat hyvät ajat ohi.

Menestyksenä pidetään jo selviämistä toiselle kierrokselle. Näin ei tarvitsisi olla, mutta niin kauan kuin puhutaan resurssien puutteesta ja huippu-urheiluyksiköistä, niin voidaan iskeä hanskat tiskiin.

Ei kukaan aloita mäkihypyn harrastamista K90-mäestä, uskokaa huviksenne.