Politiikka on vaikea laji

Kun on suurimman osan elämästään ollut lähellä politiikkaa, ei se niin helppoa ole olla kokonaan syrjässä.  Helppoa ei ole myöskään politiikassa, paitsi niillä, jotka ovat perineet ”vakaumuksensa” vanhemmiltaan. Siis joilla ei ole mitään vakaumusta, mutta on luja usko siihen, että heidän isänsä ja isoisänsä ovat olleet oikeassa ja tämä oikeassa oleminen on periytynyt heihin.  Ei siis ole lainkaan välttämätöntä ymmärtää yhteiskunnan rakenteita eikä mahdollisten päätösten vaikutusta ihmisten elämään. Vieraiden puolueiden ohjelmastakaan ei tarvitse tietää mitään, sillä jo isä ja isoisä ovat todenneet sen, että muut ovat väärässä, eikä niistä siis kannata välittää.  Enimmäkseen tällaiset ihmiset ovat puoluekentän äärilaidoilta, mutta hyvin yleistä tämä ”poliittinen uskollisuus” on myös keskustapuolueen piirissä.

Minun vaikeuteni onkin siinä, että en oikein ole koskaan ollut täysin tietoinen siitä, mikä oli minun vanhempieni vakaumus.  Isäni kuoli kun olin noin 10 vuotta vanha, eikä äitinikään oikein kovasti politiikasta puhunut.  Tuskinpa siitä edes ymmärsi.  Sen verran tiesin, että ihan vasemmalla ei poliittisella kartalla oltu, niin kuin ei kai suurin osa muistakaan Karjalan pakolaisista. Tuskinpa politiikka, jota valloittajat pääasiallisesti edustivat, kovin paljon kotinsa menettäneitä innosti.  Isäni opeista muistan vain lauseen ”älä koskaan luota ryssän sanaan”.  Tuon opin olen myöhemmässä elämässäni oikeaksi havainnut.  Siis ihan äärivasemmistolaista minusta ainakaan ei tullut.

Kun sitten aikuisena yritin muodostaa käsitystä siitä, mikä puolue ajaisi parhaiten tämän yhteiskunnan etuja, törmäsin jatkuvasti seinään. Vieläkään en ole saanut käsiini kaikkien puolueiden ohjelmia, mutta niistä joita olen lukenut, on selvästi aistittava narsistinen pyrkimys vain jonkin pienryhmän näennäisten etujen parantamiseen. Sanon näennäisten siksi. että se, mikä tuntuu toiselle parannukselta, onkin toiselle heikennys. Se vaan menee näin, joten ei ole ihme, että suurin osa ihmisistä ei pysty oikein omimaan mitään puoluetta, vaikka niitä Suomessa on tosi paljon.  Mennään vain virran mukana ja seurataan mielipidetutkimuksia.

Eräs englantilainen lehti otsikoi erään juttunsa suunnilleen seuraavasti: ”Äärivasemmisto ja natsit ovat samaa porukkaa.”  Mietin asiaa kauan, ja totesin, että tottahan tuo. Kun tangon vääntää ympyräksi, niin molemmat päät kohtaavat. Näin tapahtuu politiikassakin, ja ääripäät ovat hyvin toistensa kaltaisia, päälimmäisenä ajatuksena oma etu tai oman mielipiteen oikeutus. Näin Suomessakin.  Narsisti mikä narsisti.

Oman poliittisen kotini olen pyrkinyt löytämään puolueista, jotka ovat mahdollisimman liberaaleja ja ajavat parhaimmillaan koko kansan etua. Yleensä siis poliittisista keskiryhmistä. Kyllä minä surin aikoinani SMP:n kuolemaa ja vielä enemmän perussuomalaisten liukumista natsismiin.  Tällä hetkellä olen Sinisen tulevaisuuden kannattaja, sillä kuuluvathan puolueeseen lähes kaikki oikeat perussuomalaiset, ja puolueohjelmakin vastaa enemmän näkemyksiäni kuin minkään toisen puolueen puolueohjelma.

Ihan sellaisenaan en Sinisen tulevaisuudenkaan ohjelmaa hyväksyisi, mutta en myöskään Kristillisten liiton, joka oli toinen vaihtoehto. Yhden asian liikkeitä en ole koskaan edes harkinnut.

Minun puolueeni olisi kai Suomalainen Suomi, mutta sellaista puoluetta ei toistaiseksi ole.