Kolilla kolahti

Siitä on kulunut uskomattomat 50-vuotta. kun joukko sähkötekniikan opiskelijoita vapautui Oulun teknillisestä koulusta.  On ihan selvää, että näinkin suuresta joukosta on osa muuttanut jo ylempiin kerroksiin, mutta osa on sitkeästi jatkanut taivallustaan tällä planeetalla. Osa edelleen teknikoita, mutta osa jatkanut opintojaan, kuka milläkin alalla. Kaikesta päätellen kaikki kuitenkin menestyneet kohtuullisesti ja selvinneet näistä elämän päärmyistä aina eläkeikään asti.

  

Luokkakokoukseksihan näitä tilaisuuksia sanotaan, vaikka kokous on enempi vain kokoontumisia. Mitäpä meillä olisi varsinaista kokoontumisen aihetta. Mikava vain nähdä vanhoja kavereita ja heidän puolisoitaan.  Sanotaan, että näin monen vuosikymmenen jälkeen tällaiset kokoontumiset ovat erittäin harvinaisia näinkin isolla joukolla. Meitä oli opiskelun alussa reilut 30 nuorta, joista nyt vielä elossa tietojeni mukaan noin 25.  Tilanteen harvinaisuus piileekin siinä, että Kolin hotelissa meitä oli paikalla 18 teknikkoa ja heidän vaimonsa.  Niin, kaikkihan me olimme teknikoita, vaikka osa oli suorittanut korkeampiakin tutkintoja, mutta kukapa meiltä olisi tuon viiden vuosikymmenen takaisen tutkinnonkaan deletoinut. Hyvin voivia herroja ja rouvia koko porukka, eikä kenenkään tarvinnut enää tehostella aikaansaannoksillaan. Jokainen oli oikeasti kuokkinut oman osuutensa tämän maan eteen. 

Opiskelin tämän porukan kanssa kolme vuotta ja osan kanssa olen myös työskennellyt.  Oli ihmeellistä, että en koskaan aikaisemmin ollut edes miettinyt itse kunkin poliittista kantaa. Toki tiesin, että osa meistä oli tehnyt elämäntyönsä opettajina, osa muissa viroissa ja osa jopa yrittäjinä. Sehän se toinen ihme olikin, että vaikka minulle nyt selvisi, että poliittiset mielipiteet jakautuivat melko tasaisesti yli puoluekenttämme, ihan äärilaitoja lukuun ottamatta, kaikista tärkeistä asioista olimme jokseenkin samaa mieltä. Jos joku kyselytutkimus hallituksen toimista olisi suoritettu, niin luulenpa vain, että ei kovin suurta hajontaa olisi syntynyt. 

Mitä tästä sitten opimme? Useimmat ihmiset eivät opi mitään, mutta aina on joukossa muutamia, jotka tajuavat tosiasiat riippumatta siitä, millaisin eväin on kotoaan lähtenyt. Ihan aina ei kommunistin pojasta tule kommunistia, eikä äärioikeistolaisen tyttö roiku oikealla laidalla.  Saattaahan se olla niin, että jotain hyvää on oikeistossa, eikä vasemmistokaan aina metsässä ole. Ehdotonta totuutta tuskin koskaan ihmiskunta löytää, mutta löytäisi joskus edes sovun.

Olen monissa kirjoituksissani koettanut painottaa sitä, että kansanedustajille ja ministereille pitäisi asettaa joku pätevyys vaatimus.  Tuon luokkakokouksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että sähköteknikoitahan se koko porukka saisi olla.

Ainakin he käsittävät, että on olemassa meitäkin korkeampi voima, eikä ihan kaikki ole sitä miltä näyttää. Joskus on vain tyydyttävä siihen, mitä annetaan, ja joskus ei ehkä anneta mitään.  Silloin on vain mentävä vaikka kyykkyyn.  Tuskin se pieni voimistelu kenellekään pahaa tekee.  Sellainen tämä maailma on… mitään ei kuulu kenellekään, ellet jollain tavoin ole sitä ansainnut.

Sen verran sitten kokousasioitakin:

Päätettiin, että kun loppusuora on ehkä meillä kaikilla jo alkanut, koetetaan kokoontua parin vuoden välein, tähänastisen viiden vuoden sijasta.  Seuraava kokoontuminen on siis jo vuonna 2020 Kalajoella.  Järjestelyvastuu lankesi minulle, Ilmari Haikolalle ja tietysti vaimolleni Pirjolle, joka ihan vähän pakotettuna suostui järjestämään ohjelman.