Uskonto ja politiikka

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, eikä sen siis välttämättä tarvitsisi olla ristiriidassa uskonnon kanssa. Niin… ei tarvitsisi, mutta kovin hätäisesti nämä meidän presidenttiehdokkaamme tuntuvat niitä kiviä heittelevän, aivan kun eivät olisi kuulleetkaan, että tärkein kohta siinä Jeesuksen kivenheittosanomassa oli se, että ”se joka teistä on synnitön …”  Ei siis tainnut mennä niin, että se kellä on suurin kivi, heittäköön sillä.

Oma uskonnollinen kantani minullakin on, mutta en koskaan ole väittänyt, että juuri minä olisin se, joka on oikeassa, enkä ole heitellyt kiviä toisenlaisen vakaumuksen omaavien niskaan.  Tosiasiassa en muista koskaan edes ratsastaneeni tuolla vakaumuksella, vaikka sitä on kyllä koetettu käyttää kivenä minua vastaan. Toki olin iloinen, että joku pikku poliitikon alku oli tehnyt elämäntavoistani sen johtopäätöksen, että olisin uskovainen.  No uskovainenhan minä, mutta en synnitön, joten en kovin mielelläni kerää niitä heittokiviä.

”Jos sinulla on kaksi ihokasta, anna niistä toinen sille, jolla ei ole yhtään.” Tulkitkoon tämän nyt kuka tahansa ja miten tahansa, mutta kovin oikeudenmukaiselta ei tunnu natsistinen omaan maahan vetoaminen silloin, kun jossakin muussa maassa eivät olosuhteet oikein salli siellä asumista.  Kyllä kunnon kristitty pahoittaa mielensä Suomen nuivasta pakolaispolitiikasta. Nurinkurinenhan meidän ajatusmalli on, ja jotenkin vaikuttaa, että ainakaan nykyperussuomalaisten presidenttiehdokkaalla ei ole minkäänlaista käsitystä kristillisyydestä eikä oikeudenmukaisuudesta. Kristillisyyden tarkoitus ei liene se, että sen varjolla yritetään metsästää mahdollisimman suurta kannattajajoukkoa, luottaen samalla siihen, että ainakaan kaikki eivät hoksaa, mistä oikeasti on kysymys. 

Jos meidän oikeasti täytyy pitää tätä maata jotenkin koskemattomana, niin lopetettakoon arviointi siitä, onko pakolaisen lähtömaa nyt turvallinen, vai eikö.  Oikeasti me emme siihen pysty, sillä kyse on suuresti yksilön turvallisuudesta. Paremmin perusteltua olisi arvioida kyseistä ihmistä ja sitä, muodostaako hän jonkin vaaran, jos jää Suomeen. Melkein hullulta tuntuu ajatella, että koulutuksen täällä hankkinut, hyvin kotoutunut, suomenkielentaitoinen ihminen pakkopalautetaan entiseen kotimaahansa vain siksi, että joku Ruotsia kauempana käymätön um:n virkailija on päättänyt, että hänen on turvallista palata.  Entäpä jos hän ei halua.

On turha piiloutua minkään uskonnon taakse tässä maassa, johon ihan itse olemme säätäneet uskonnonvapauslain.  Totta on, että jokaisessa maassa pitää noudattaa maan lakeja, joka tulee muistaa myös niiden parin miljoonan suomalaisen, jotka asuvat ulkomailla.  Suomessa huolehditaan kovasti Ruotsin mahdollisista vaikeuksista ulkomaalaisten kanssa. Varmaan aihetta onkin, sillä vaikka ruotsalaiset eivät siitä niin huolissaan olisikaan, niin kyllähän me suomalaiset vaaran tiedämme. Onhan Ruotsin ulkomaalaisista suurin osa suomalaisia, ja me todella olemme äkkipikaista ja helposti rähinöivää kansaa.

Terrorismin vaarasta Suomessa on paljon puhuttu.  Toki se teoriassa on olemassa, mutta esimerkiksi Turun puukotustapausta minä en pidä varsinaisena terroritekona. En toki tekoa hyväksy, mutta jotenkin ymmärrän sen.

Nuori ihminen, joka pakenee asumiskelvottomaksi muuttuneesta maastaan tänne kylmään ja kaukaiseen Suomeen, oman henkensäkin vaarantaen. Täällä hän uskoo pystyvänsä aloittamaan uuden elämän.  Sitten häneltä lyödäänkin jalat alta ja uhataan heittää takaisin liekkeihin.  Kyllä se varmasti tuntuu siltä, että elämä ei voi jatkua ja että tälle ”paskamaiselle” kansalle on tehtävä jotakin. Kyllä minäkin saattaisin pimahtaa vastaavassa tilanteessa.

Vaaraa ei aiheuta liian löysä turvapaikkapolitiikka, vaan liian tiukka politiikka.  Kyllä minä väitän, että yksikään ”rajojen sulkija” ei voi sanoa itseään uskovaiseksi tai kristityksi.  Kyllä nuo ajatukset takaisin liekkeihin heittämisestä ovat paremminkin niitä alakerran juttuja.  

Takaisin tänne?
Kuvakaappaus: https://www.blick.ch/news/ausland/aufstaende-terror-krieg-die-welt-brennt-id2644693.html