Ei oikeutta maassa saa

Me kansalaiset olemme lähtökohtaisesti hyvin eriarvoisessa asemassa keskenämme, eikä tällä eriarvoisuudella ole mitään tekemistä sukupuolisen käyttäytymisemme kanssa. 

On rehellisiä ja epärehellisiä ihmisiä olemassa. Epärehellisen ihmisen tunnusmerkki on se, että hän sanoo olevansa rehellinen. Rehellisen ihmisen ei yleensä tarvitse sitä todistella, ei ainakaan omin sanoin.  Tämä vain on se elämän paradoksi, jonka mukaan ihminen kieltää olevansa sitä, mitä itse asiassa on. Pääsääntöisesti tämä pätee poliittisiin kiipijöihin, joilla koko elämän tarkoitus on päästä jotenkin vaikutusvaltaiseen asemaan. Tämä on havaittavissa kaikilla politiikan tasoilla, mutta selkeimmät edustajamme löytynevät eduskunnasta, eduskuntavaalien ehdokkaista, tai nykyisin myös EU-ehdokkaista.

Kaikilla tätä valheen asetta ei ole käytössä, mutta aina ei ole mahdotonta että hekin voisivat menestyä.  Totuudella tuntuu olevan se ihmeellinen voima, että se pulpahtaa lopulta näkyviin.

Ennen tätä valheen sarkaa kyntivät Keskustapuolueen ehdokkaat, mutta nykyisessä eduskunnassa kai valheen valtikkaa kantavat äärioikeiston (Kokoomus ja RKP) edustajat. Mutta eivät ihan puhtaita jauhoja pussissaan saa pitää myöskään paria muuta vaalirahakohussa ryvettynyttä puoluetta.  Sirpalepuolueiden tilanne ei juurikaan ole sen parempi, mutta kun edustajat eivät ole päässeet vaikutusvaltaiseen asemaan, ei kukaan ole näiden puheista tai teoista ollut kovin kiinnostunut. Sen verran olen näihinkin herroihin tutustunut, että voin varmuudella väittää heidän puhuvan totuutta varsin säästeliäästi.  Näiden isojen eduskuntapuolueiden kohdalla minun täytyykin tunnustaa puhuvani enemmän tuntuman kuin tuntemuksen perusteella.

Totuus kuitenkin lienee, että pääministeri ei olisi pääministeri ilman ihan pientä väärennöstä. Kai se tosi pieni oli, kun paikallinen syyttäjäkin katsoi sen niin pieneksi, ettei syytettä nostanut. Kärsihän Suomen valtio tästä miljardien tappion, mutta koko töppöilyjen mittakaavassa tämä oli kai aika vähän - ja rikkomusta voitiin siis nimittää pieneksi.

Tuon teon uskalsin tuoda julkisuuteen, sillä se on jo toteen näytetty, eikä siis ole pelkoa, että minua syytettäisiin jostakin.

Tätä blogia kirjoittaessani olen toki joskus ollut väärässä, mutta ihan nyt ei tule mieleen missä ja milloin. Jos kuitenkin totta on, että olen sortunut väärän todistuksen antamiseen, niin pyydän vilpittömästi anteeksi. Kyllä se totta on, että joskus tuo minunkin muistini pätkii, enkä aina voi olla edes varma, minä vuonna ja missä vaaleissa joku puolue on saanut minkin verran ääniä.

En muista sitäkään, missä vaalitilaisuudessa olisin nukahdellut kesken paneelikeskustelun, vaikka joku ilkeämielinen niin väittääkin.  Saattaa olla niin, että tällä herralla on itsellään ollut pikkusen jyvä hukassa. Ihan niin huonoksi ei muistini ole mennyt, vaikka tunnustaa täytyy, että 50-luvun puolelle menneitä tapahtumia en oikein jaksa muistaa.  Niin, paitsi presidentinvaalit 1956 ja samana vuonna pidetyt Melbournen olympialaiset. En minä sieltäkään kaikkia tuloksia muista, olinhan aika pieni poika.

Kaikki on suhteellista, mutta totuus ei pala tulessakaan.