Rahan haaskausta

Olikohan suomalaisilla printtihiihtäjillä liian pienet setelit matkassa, vai mistä oli kysymys, kun ei ihan muiden pohjoismaiden tasolle yllet? No ei hiihto nyt ihan se kaikkein kauhein itkijä kyllä olekaan, mutta yleisellä tasolla puhutaan hyvin helposti resurssien puutteesta, ja sillä lähes yksiselitteisesti tarkoitetaan rahaa.

Ei menestys ole rahasta kiinni. Sen osoitti jo sodan jälkeinen köyhä Suomi. Ehkä menestyksemme perusteella silloin nousimmekin kokoamme korkeamme ja nyt sitten on vain palattu sille tasolle, jolle oikeasti kuulummekin.

Voin kuitenkin aina pahoin, kun joku sanoo, että pitäisi olla ”suuremmat resurssit”, joka siis tarkoittaa rahaa.

Olen vuosikaudet ollut urheilussa mukana ja pari kautta myös kansallisen lajiliiton johtokunnassa.  Myönnän, että en aina ole omia raha-asioitani osannut ihan mallikelpoisesti järjestää, mutta en sentään niin tollero ole kuin urheilupomomme nykyisin näyttävät olevan. Pari esimerkkiä tulevat ajalta, jolloin olin oman lajini valmennusvaliokunnan puheenjohtaja ja minun sanaani edes hieman kuunneltiin.

Elettiin 80-lukua, ja nuorille urheilijoille oli kansainvälinen leiri Kaposvárissa Unkarissa.  Unkarin liitto ilmoitti, että mukaan saa kyllä tulla niin monta suomalaista kuin haluamme lähettää.  Matkaan varattiin tietty summa rahaa, ja silloinen päävalmentaja laski, että voidaan lähettää korkeintaan viisi poikaa, koska matka tulee niin kalliiksi.  No tietysti nousin kuin pullataikina.  Totta kai matka tulee kalliiksi, jos matkustetaan kuin kroisokset, mutta käytetään nyt hyväksemme unkarilaisten tarjous ja valitaan sellainen matkustustapa, että rahat riittävät.

Muutaman lentolipun hinnalla saatiin vuokrattua linja-auto ja ajamaan saatiin talkoomies.  Autoon sopi nyt muutamia valmentajiakin, poikien lisäksi tällä vaihtoehtoisella ratkailulla saatiin yhden valmentajan lisäksi viisi valmentajaa ja viiden urheilijan sijasta 25 urheilijaa.

Näin se vaan menee, kun resursseja venytetään. Kyse oli suhteellisen nuorista urheilijoista, joten en edes muista, ketä sillä oli mukana. Ei siellä nyt kovin montaa suurta mestari ollut, mutta tuskinpa olisi ollut siinä viiden urheilijan joukossakaan, joka olisi voitu lentokoneella lähettää.

Jokseenkin samanlainen tilanne oli, kun lajin maailmestaruuskilpailuihin piti leirittää miehiä. Kyse oli silloinkin suhteellisen suuresta porukasta, koska kisat olivat Suomessa ja Suomi tietysti halusi täyden joukkueen. Ennen kisoja haluttiin kova kansainvälinen leiri tälle joukkueelle, mutta jälleen itkettiin resursseja. Ei kai siinä auttanut muuta kuin venyttää taas näitä resursseja. 

Minulla oli noihin aikoihin työprojekti Virossa Narvajoensuussa.  Kyseisessä projektissa oli yhteistyökumppanina Narva-kolhoosi. Liekö nykyisin edes olemassa, mutta Neuvostoliiton aikana oli.  Keskustelin kumppanini kanssa asiasta, ja hän lupasi, että kolhoosin bussi hakee joukkueen Tallinnasta. Projektiimme kuului myös eräs paikallinen hotelli, jonka kanssa sovimme, että urheilijat saavat majoittua hotelliin ja sekä kylpylä että urheilutilat ovat vapaasti käytettävissä.

Vain tasokkaita harjoitusvastustajia enää puuttui.  Olin myös onnistunut solmimaan hyvät suhteet paikallisiin valmentajiin, jotka suomalaisten tulosta suorastaan innostuivat.

Kun suomalaiset lopulta tulivat, oli leiri valmis.  Majoitustilat olivat loistavat, harjoitusvastustajat parempia kuin oli mistään saatu, ja koko ruljanssista kansallinen lajiliittomme maksoi vain laivamatkan Tallinnaan.  Valitettavasti sitä en kerennyt järjestämään, vaikka kai sekin olisi järjestettävissä ollut.

Näin se elämä menee.  Vain harvalla meistä on urheilu ammattina, joten siihen tulee suhtautuakin hieman nirsoillen.  Rahaa ei aina pidä polttaa, vaikka se komealta näyttäisikin. 

Uskallan väittää, että missään arvokisoissa ei Suomi ole menettänyt yhtään mitalia rahan puutteen vuoksi.  Väitän, että esimerkiksi nykyisten mäkimiestemme heikko menestys johtuu pienten hyppyrimäkien purkubuumista.  Kestävyysurheilumme tason lasku voidaan taas panna kokonaisuudessaan koulukyytien piikkiin.

Tässä jutussa mainitsemani kaksi leiriä ovat vain pari esimerkkiä, mutta toivottavasti joku leireillä ollut lukee jutun ja kommentoi tätä.  Olisiko saatu parempi tulos, jos olisi käytetty moninkertainen rahamäärä?