Liikuntalaki

Muistan hyvin, miten liikuntalakia uudistettiin joskus 80-luvulla, ja kyllä silloin vaikutti melko selkeältä, että kunnat velvoitettiin huolehtimaan liikuntapaikoista ja seurojen tehtäväksi jäi toiminnan järjestäminen.  Olin juuri muuttanut Rovaniemeltä Ouluun ja totesin, että kaupungin suhtautuminen tietyillä lajeilla oli melko värittynyttä.  Niinpä olin sitten mukana hyvin monen nyrkkeilyn erikoisseuran perustamisessa ja uskoin, että itse kukin kunta huolehtisi liikuntalain velvoitteesta. 

No ei todella huolehtinut. Oulun kaupunki järjesti kyllä ensimmäisenä toimintavuonna pari harjoitusvuoroa silloiselle salille, mutta vei nekin melko pian pois yksityisen yrittäjän bisnesten tieltä. No, sellaista saattaa sattua, enkä suinkaan jäänyt itkemään, vaan Oulun Nyrkkeilyseura, jonka olin myöskin perustanut, hankki itselleen salin muualta.  Toinen perustamani nyrkkeilyseura oli sitten Kiimingin Nyrkkeilykerho. Sen toiminta sammuin noin 10 vuotta sitten, kun Kiimingin kunta ”tarvitsi” seuralle vuokraamansa tilat muuhun käyttöön, eikä uusia tiloja enää löytynyt.

 Matti Lantto

Työ vei minut sitten paikkakunnalta pois, enkä oikein kaikista oululaisen nyrkkeilyn vaiheista ole perillä, mutta hieman punaista näin, kun kuulin, että todella puolueetonta ja pyyteetöntä työtä tehnyt Matti Lantto aiottiin sysätä syrjään lajin parista.   

Minun mielestä se ei nyt vain käynyt.  Samaa mieltä tuntui olevan myös oululainen yrittäjä, joka oli nähnyt Matin työn ja sen tulokset.  Nyrkkeilypohjaa ei kaverilla ollut, mutta todellinen halu auttaa.  Kaverilla oli tyhjä halli, jonka kunnostamiseen hän uhrasi uskomattoman summan rahaa.  Siitä tehtiin henkiin herätetyn nyrkkeilykerhon oma kotipesä.

Avajaiset olivat 11.2.2019, ja sain perustajajäsenen ominaisuudessa olla paikan päällä sanomassa pari sanaa. Tilaisuutta juhlisti myös olympiamitalisti Reima Virtanen. Sekä Reima että minä olemme nähneet lukemattomia saleja ympäri maailman, mutta kumpikin meistä vakuutti, että tämä yksityinen sali oli paras näkemämme.

 Oikealla  Reima Virtanen

Vielä kerran kiitokset Terolle, että teit sen, mihin yksikään lähiseudun kunta tai kaupunki edes lain velvoittamana ei ollut kyennyt.

Sitten kiitokset myös medialle, joka oli varsin kiinnostuneena paikalla seuraamassa tätä ”ihmettä”.  Ihme ei ollut se, että sali on ihmeen hyvä, vaan se, että yksityinen ihminen sijoittaa omaisuuttaan silloin, kun yhteiskunta ei pysty tai ei halua. Vaikka nyt kiitänkin mediaa, niin täytyy saman tien myös moittia.  Eräs iltapäivälehti oli myös kiinnostunut tapauksesta, ja toimittaja ilmoitti tulevansa paikalle. Muutama tunti ennen tapauksen alkua kyseinen toimittaja ilmoitti kuitenkin, että ei voi tulla, koska päätoimittaja on kieltänyt jutun tekemisen yksityisestä hallista.

Ehkäpä päätoimittajalla on parempaa tietoa asiasta, mutta ainakaan minä en ole nähnyt vastaavaa ilmiötä koskaan ennen.

Yleensä Suomessa puhutaan vain resurssien puutteesta ja valitetaan sitten huonoa urheilumenestystä.

Olen satavarma, että jos lopetettaisiin uikuttaminen ja tuollaisia Teron kaltaisia kavereita rohkaistaisiin edes jotenkin, ei meidän tarvitsisi jännittää, pääseekö kukaan toiselle kierrokselle.

Poikasena minä harrastin myös mäkihyppyä ja hyvin muistan, kuinka mekin lapsena perustimme epävirallisen urheiluseuran ”Haapaniemen poikaurheilijat” ja rakensimme lumesta hyppyrimäen joka talvi. Tästä HPK:n mäestä hypättiin sentään yli 20 metriä, ja se oli hyvä ponnistuslauta tuleville mäkimiehille. Tällaisia HPK:n mäkiä nousi noihin aikoihin eri puolille Suomea, ja kiistatta maailman paras mäkihyppymaa oli Suomi. 

Myös Jorma Kinnunen kuuluin nuoruuden ystäviini, ja muistan, kuinka hän veisti ihan itse ensimmäiset keihäänsä ja oli muutaman vuoden kuluttua maailmanennätysmies.

Ei se resursseista ole kiinni, vaan ihmisistä. Olen pahoillani, että en koskaan tullut tuntemaan Matti Nykästä, vaikka samassa kaupungissa asuttiin. Kuulemani mukaan Matti oli todellinen harjoitteluihme ja hänen menestyksensä perustui pääosin juuri harjoitteluun.  Toki on lajeja, joissa kehon ominaisuuksista on hyötyä, mutta kuitenkin olen vakuuttunut, että Juha Väätäinen oli oikeassa sanoessaan: ”Suurin lahjakkuuden muoto on harjoittelulahjakkuus.”  On totta, että nykyaikana menestyksen myötä tulee myös rahaa, mutta rahan avulla ei tehdä menestystä.

Kyllä minä vilpittömästi toivon, että kun joku Kiimingin Nyrkkeilykerhon jäsen saa huomattavaa urheilumenestystä, niin hän muistaa tuon Iltalehden suhtautumisen uransa alkuaikaan.

Kyllä minä uskon, että se aika tulee.

Kiitos myös ystävälleni Reimalle, että tulit näyttämään pojille omaa mitaliasi.