Muutoksen aika

Näin se tuntuu olevan, että muutoksen tuulet puhaltavat kaikkialla, eivätkä aina hyvään suuntaan. Sodan aikaan syntyneenä olen ennättänyt nähdä kaikenlaista messiasta tämänkin maan päällä.  Melkein kaikki poliittiset puolueetkin ovat muuttuneet, eivätkä aina nekään myönteiseen suuntaan.  Takinkääntäjistä ja loikkareista puhutaan hyvinkin kielteiseen sävyyn, mutta onko takinkääntäjiä oikeasti olemassa ja jos on, niin mikä sitten on motiivi. Onhan se toki mahdollista, että elämä opettaa ja tulee vastaan sellaisia asioita, jotka saavat ihmisen miettimään omaa ideologiaansa ja sen oikeutusta. Totta kai tästä saattaa seurata esimerkiksi puoluekannan muutos. Tämä on kuitenkin tavattoman harvinaista. Vaan kyse on pikemminkin siitä, että puolue tavallaan liukuu alta pois, eikä enää vastaa niitä arvoja, jotka kyseinen henkilö on omakseen tuntenut.  Jos rohkeus riittää, niin silloin henkilön on löydetävä uusi poliittinen koti jostain.

En ehkä ole paras mahdollinen esimerkki, sillä en koskaan ole ollut kovin aktiivinen poliitikko, vaikka olen toki parikin kertaa ollut paikallisvaalien ehdokkaana. Molemmilla kerroilla puolueessa, joka sillä hetkellä vastasi omia ihanteitani, joita olivat mm. oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo.  Vastustin ”rötösherroja”, korruptiota ja poliittisia virkanimityksiä.  Niinpä ensimmäinen puolueeni, jonka jäsen olin, oli Veikko Vennamon perustama SMP.  Minun mielestäni Veikko oli paitsi suoraselkäinen oikeudenpuolustaja, niin myös kykenevä asioiden järjestelijä.

Luovutetusta Karjalasta tuli puoli miljoonaa ”pakolaista”, joiden asutuksen tänne Kanta-Suomeen Vennamo onnistui järjestämään muutamassa kuukaudessa. Täytyy myöntää, että myös SMP:n imago hieman haaleni Vennmon kuoltua, ja suuren toivoni SMP:n jälkeen asetin Vennamon jalanjäljille perustettuun Perusuomalaiseen puolueeseen. Timo Soini oli Vennamon oppipoika ja yritti luotsata puoluetta Vennamon osittamaan suuntaan. Tuli ”jytky” jytkyn jälkeen, ja melko pian puolue oli edeltäjänsä SMP:n tavoin salonkikelpoinen hallituspuolue.

Olin läsnä Jyväskylän puoluekokouksessa, jossa kaikki muuttui.  Soini oli ilmoittanut luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta, ja puoluekenttä jäi kahden kilpailevan poliitikon hallintaan. Puheenjohtaja ehdokkaine olivat maltillisen linjan edustaja Sampo Terho ja populistinen rasistisen linjan kannattaja Jussi Halla-aho. Sattumalta jouduin istumaan halla-aholaisten kiivailijoiden keskelle ja kuulin suurin piirtein kaiken, mistä he keskustelivat.  Kaipa nuo asiat on niin moneen kertaan puitu, että en nyt tässä rupea asioita toistamaan, mutta selvää oli, että kyse ei enää ollut mistään demokraattisesta vaalista, vaan melkeinpä junttaamalla tehdystä puolueen valtauksesta.

On yleisesti tiedossa, että Suomessa on kohtuullisen suuri rasistijoukko. Päinvastoin kuin aikaisemmin puolue ryhtyi nyt nojaamaan tuohon rasistiseen vähemmistöön ja sitä tukeviin, hieman natsimielisiin, ryhmittymiin.

Suomen puoluekenttä on sen verran hajanainen, että suurimman puolueen asemaan riittää nuo parikymmentä prosenttia.  Enemmän kuin asioiden hoitamiseen nyky-”persut” keskittyivätkin vallan tavoitteluun, sillä toki näytti mahdolliselta, että seuraavissa eduskuntavaaleissa saattaisi tuo gallup-kannatus realisoitua, siitäkin huolimatta, että yksikään muu puolue ei pitänyt ”persuja” enää hallituskelpoisena. Vain suurimman puolueen asema voisi tuoda puolueelle hallituspaikan.

Henkilökohtaisesti minä ihmettelen, miten yksikään vakaumuksellinen perussuomalainen saattoi tuon vallankappauksen jälkeen jäädä vanhan puolueen riveihin, sillä niin pahasti Vennamon ja Soinin aatteet tulivat lokaan poljetuksi.

Tässäkään tapauksessa ei kyse siis ollut mistään loikkauksesta, vaan siitä, että puolue oli liukunut alta pois.

Kun Sininen Tulevaisuus perustettiin, oli kyse lähinnä siitä, että osa poliitikoista halusi palata alkuperäisille juurille. Ihmisviha, rasismi ja natsiaatteet eivät kerta kaikkiaan saaneet saada mitään sijaa Suomessa.