Kummallinen ihminen

Olen usein ihmetellyt suomalaisten ihmeellisyyttä. Se ilmenee varsinkin erikoisena äänestyskäyttäytymisenä.  Tottahan se on, että saa meitä suomalaisia ihmetellä, mutta kun seuraa muun maailman menoa, niin ei meissä kautta maailman nyt niin kovin suurta eroa ole.

Hyvin monessa maassa ovat hiljattain olleet vaalit, ja lähes kaikkialla on havaittu sama ilmiö.  Populistiset puolueet ja hallituksenvastainen rintama ovat yleisesti ottaen menestyneet. Jos ei aina ihan vaalien voittajana, niin kuitenkin kärkisijoilla.  Ihan varma en ole siitä, että se johtaa mihinkään hyvään.

Populistien menestystä en niinkään ihmettele, sillä puolueiden johtajana on usein joku karismaattinen ”helppoheikki”, joka kuuntelee kansan mielipiteitä ja kaivaa sieltä sitten tyytymättömyyden siemenen. Populisti lupailee yhtä hyvää ja kahta kaunista, ilman että hänellä olisi aikomustakaan toteuttaa lupauksensa, ja vaikka vilpittömästi niin tahtoisikin, hän jo luvatessaan tajuaa asian mahdottomuuden.  Pääsääntöisesti kansa ei tätä huomaa, vaan hurmaantuu tuosta eleestä, olkon se kuinka moraaliton tahansa.

Miksi sitten nimittelen ihmisiä kummallisiksi ?

Pankaas miettien, mitä länsimaissa demokratioissa yleensä tapahtuu.

Ihmiset äänestävät demoktaattisissa vaaleissa.  Vaalien seurauksena syntyy hallitus, jonka kansa on halunnut, ja ihan pienen hetken vaalien voittajat ovat ihan tyytyväisiä. Sitten politiikan konkareillekin alkaa selvitä, että on olemassa tiettyjä sääntöjä, joiden mukaan pitää toimia, ja että mikään puolue ei voi saada omaa agendaansa läpi sellaisena kuin on äänestäjilleen luvannut.  Tätä politiikan lainalaisuutta ei monikaan tajua, ei edes puolet meistä.

Näin lyhyesti sanottuna se kummallisuus onkin siinä, että kun olemme ensin hankkineet demokraattisissa vaaleissa hallituksen, alamme melko pian vastustaa itseämme, eli tätä hallitusta. Hyvin pian huudamme samaassa kuorossa opposition kanssa ja vastustamme itse valitsemaamme hallitusta.  Minun mielestäni itsensä vastustaminen on aina vähän omtuista.  Toki myönnän, että myös katteettomat lupaukset ovat hieman moraalittomia.

Oppositio on pidättänyt itsellään oikeuden antaa lupauksia, joissa ei ole mitään toteutumismahdollisuutta, mutta me ihmiset uskomme utopiaan jälleen kerran.  Näin syntyy se politiikan yleinen aalto.  Hallituspuolueet menettävät kannatustaan ja oppositio nousee.

 

Joskus tuntuu siltä, että Siperia ei sittenkään opeta tarpeeksi.

Totta on, että emme me keskivertokansa mitään taloustieteilijöitä ole, mutta ehkä meilläkin olisi mahdollista edes hieman ottaa asioista selvää.  Ihan järkevää ei ole suinpäin uskoa, että jos joku tietty henkilö tai hänen edustamansa puolue pääsee valtaan, niin kaikkien elämä paranee ja tulotaso nousee. 

Luultavaa on, että ei nouse tulotaso, eikä elintasokaan parane.  Sama vanha karuselli alkaa jauhaa.  Taas olemme saaneet uuden hallituksen, jonka suosio alkaa laskea ja populisti eduskunnassa alkaa huudella välihuutojaan.

Oikeasti en tiedä mitään lääkettä tähän ”kansantautiin”, joka on jossakin määrin levinnyt jo ulkomaillekin. Olisihan se hyvä, jos se vaikka aluksi vähän lämmittäisi, mutta tällä efektillä ei taida olla edes sitä vaikutusta.

Pahinta kaikessa on se, että ihan itse olemme tähän syyllistyneet ja tämän kurjan olotilan aikaan saaneet.