Kun kuuntelin, mitä
suomalainen talousteitten nobelisti sanoi suomalaisesta ay-
politiikasta, täytyy vielä kerran palata tähän mielestäni
loppuun kaluttuun aiheseen. Kehtasi mokoma epäillä, että Suomen
kansantalous ei kestäisi moista lakkoilua. Olisikohan pitänyt tuo
Nobelin palkinto antaa sittenkin Antti Rinteelle, niin ei olisi
moisia puheita olisi kuultu nobelistin suusta.
No oikeasti täytyy kyllä
myöntää, että jotenkin nämä maailman kirjat ovat kyllä olleet
sekasin jo jonkin aikaa, ja vaikka vitsejä heitelläänkin, niin on
niissä usein totta toinen puoli.
Jonkin verran nykyistäkin
nuorempana pyöritin omaa yhden miehen yritystä. Pitkän työpäivän
jälkeen olin joskus niin uupunut, että en enää jaksanut hoitaa
kirjanpitoa ja laskutusta, enkä oikein muitakaan konttoritöitä.
Paikallinen oppilaitos tarjosi silloin yllättävää apua. Heillä
oli joku työllistämisprojekti, ja he tarvitsivat opiskelijoille
harjoittelupaikkoja. Aluksi suhtauduin hieman varauksellisesti
siihen, sillä kokemuksesta tiesin, että mahdollinen opetustyö
kuluttaisi entisestäänkin niukkaa aikaani. En tiedä kuka maksoi,
mutta kun kylkiäisenä luvattiin kahdeksansataa markkaa bonusta
tuosta hyvästä, päätin suostua.
Elettiin vielä
markka-aikaa.
Sain oikein näppärän
tytön avukseni, ja pian hän oppi tarvittavat tehtävät, joita oli
silloin tarjousten kirjoitus, laskutus ja puhelimeen vastaaminen.
Kännykkää ei kai oltu keksittykään, joten tyttö oli loistava
apu myös siinä suhteessa. Kun harjoitteluaika päättyi, tarjosin
tytölle puolipäiväistä työtä.
En todellakaan kysynyt
ammattiyhdistyksiltä, mitä minun pitäisi maksaa, vaan laskin ihan
itse, mitä minä pystyin maksamaan. Sitten vain tarjosin tuota
palkkaa tytölle ihan autuaan tietämättömänä siitä, että
ay-liike olisi halunnut tytön jäävän kortistoon työttömänä
työnhakijana. Kun en olut demari, ei minulla ollut demariviisautta,
joten luulin tuota sopimusta ihan meidän kahden väliseksi asiaksi.
Tyttö sai vähän omaa rahaa, minä sain apua ja molemmat oltiin
tyytyväisiä.
Se varsinainen vitsi
tuleekin nyt tässä.
Kun muutamat ystäni
saivat kuulla, että olin palkannut ”konttoristin”, oli hämmästys
suuri ja kysymys kuului: ”Kuinka uskalsit palkata sen tytön, nyt
olet siinä pyvästi kiinni, etkä voi sitä erottaa, vaikka sinulla
ei olisi yhtään töitä. Olisit mennyt naimisiin sen kanssa, niin
pääsisit siitä eroon pelkällä ilmoituksella.”
No vitsiksihän se olikin
tarkoitettu, mutta kertoo jotakin tästä yhteiskunnasta. Onko se
todella niin, että avioero on helpompi saada kuin päästä eroon
firmaa haittaavasta työntekijästä?
Tuosta kertomastani
tarinasta on jo muutama vuosikymmen, mutta edelleen olen sitä
mieltä, että työsuhde pitäisi olla kokonaan työntekijän ja
työnantajan välinen asia.
Näinhän se on kaikkien
tuotannontekijöiden hankinnassa. Kauppias määrää hinnan ja
ostaja päättää kannattaako ostaa. Jos kauppa syntyy, niin pulinat
pois. Tietysti on niin, että tavaroilla on yleensä takuu, joka
työntekijöiltä puuttuu.
Ay-liikkeiden toimintaan
pitäisi soveltaa kartellit kieltävää lainsäädäntöä. Monessa
tapauksessahan kyse on puhtaasti palkkakartellista.
En osaa sanoa, mitä se
vaikuttaisi yleiseen palkkatasoon, mutta siitä olen jokseenkin
varma, että työllisyys paranisi.
Moniavioisuuskin on Suomen
lainsäädännön mukaan kielletty, joten ainakaan kaikissa
tapauksissa ei avioliittokaan työsuhdeasiassa auttaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti