Sininen Tulevaisuus

Neljässä poliittisessa puolueessa minäkin olen jäsenenä ollut, mutta en ihan voi laskea itseäni takinkääntäjäksi, vaikka toki minunkin mielipiteeni ovat muuttuneet vuosien saatossa. Kaikillehan näin käy, joten lähinnä on idiotismia pitää sitkeästi kiinni siitä, minkä on vääräksi havainnut.

Lähes lapsena, tai ainakin melko nuorena, olin kansallisissa nuorissa, joka silloin lienee ollut jonkinlainen kokoomuksen nuoriso-osasto. Silloin minulle kävi kuin kissanpojalle: silmät vain aukenivat, enkä oikein tuntenut kuuluvani tuohon porukkaan.  Silloin oli myös tosiasia, että ei politiikka kovin paljon minua muutenkaan kiinnostanut.

Ensimmäinen poliittinen heräämiseni oli tosin tapahtunut jo vuoden 1956 presidentin vaalien aikoihin, kun radiosta kuunneltiin tuota monotonista luentaa ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen”, jonka katkaisi vain silloin tällöin sana Fagerholm.  No kekkonenhan se silloin valittiin sitten presidentiksi, ja tuntui melkein, että olin sen itse valinnut, kun radiosta olin tuota näytelmää kuunnellut.  Sen jälkeen seurasin, mitä tuo meidän Kekkonen oikein puuhaili, ja siinä sivutuotteena syntyi jonkinlainen näkemys politiikasta.

Fagerholm oli ollut Kekkosen vastustaja, joten tietenkin hänen taustajoukkojaan myös seurasin. Aika pian tuli selväksi, että olipa hyvä, että kuitenkin Kekkonen. Fagerholm oli liian vasemmalta ja senaikaisen käsityksen mukaan se tarkoitti melkein neuvostoliittolaista. No ei se oikeasti sitä ollut, mutta koko 50-luku oli pelätty vasemmiston vallankumousta ja Suomen liittämistä Neuvostoliittoon, joten tuntui se jotenkin pelottavalta.

Varsinaisesti jonkinlaista ideologiaa aloin muodostaa vasta, kun uutisoitiin Kekkosen ja Veikko Vennamon eripuraisuudesta. Nuorena opiskelijana minäkin yritin jo olla selvillä yhteiskunnan tapahtumista ja siitä, miksi ”meidän” Kekkonen ja Karjalan pakolaisten hyväntekijä Vennamo riitautuivat.  Sen verran paljon seurasin tuota eripuraa, että aloin itsekin muodostaa siitä käsityksen. Mitä enemmän asiaa seurasin, sitä selkeämmin aloin olla ”Vennamon miehiä.”  Kun Vennamo sitten perusti Suomen maaseudun puolueen SMP:n, aloin seurata puolueen ohjelmaa, jota en toki pitänyt virheettömänä. SMP eli melko varhaisia aikoja, kun olin Oulussa ”tekulla” ja teknillisen oppilaitoksen vahtimestari oli SMP:n miehiä.  Juttelin hänen kanssaan usein politiikasta, ja lopulta hän sai minut lupautumaan jonkinlaiseen apupojan rooliin SMP:n opiskelijajärjestöön. En muista, olinko silloin edes puolueen jäsen, mutta jonkinlaisia lippusia ja lappusia jaettiin. Kautta aikojen on ollut minulle tyypillistä, että en ole halunnut olla näkyvästi esillä, sillä halusin pitää omat näkemykseni asioista, joihin uskoin, täysin riippumatta siitä, mitä joku puolue on asiasta. Tähän perustuu myös nurja suhtautumiseni puoluekuriin.

Vasta myöhemmin, kun minua pyydettiin kunnallisvaali ehdokkaaksi, liityin puolueeseen. Se ei ollut edes SMP joka minua pyysi, joten en lähtenyt mukaan, mutta ihailin suuresti Vennamon ja hänen kumppaneittensa esiintymistä ”rötösherrajahdissa”. Vaikka en mennytkään vaaleihin tuon ”kilpailevan” puolueen nimissä, otin itselleni SMP:n jäsenkirjan ja olin myöhemmin myös puolueen ehdokkaana kunnallisvaaleissa. Luovuin totaalisesti politiikasta vasta, kun SMP ajautui konkurssiin, ja minulta ikään kuin meni poliittinen koti.

Seuraavan kerran minua sitten pyydettiin mukaan Ähtärissä. Perussuomalaiset oli silloin perustettu, ja kun tutkin puolueen ideologiaa, havaitsin sen suurelta osin SMP:n perilliseksi, jollaisena sitä markkinointiinkin.  Jälleen kerran yritin pitää matalaa profiilia, vaikka epäilenkin pelkän puolueen jäsenyyden aiheuttaneen lievää työpaikkakiusaamista eräiden ”julkikepulaisten” taholta. En myöskään Ähtärissä lähtenyt kunnallisvaalien ehdokkaaksi, vaikka sitä toivottiin. 

Suomalainen kulttuuri on siinä määrin kieroon kasvanut, että ajatus on ”jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.” Olen kyllä ollut sekä SMP:n että Perussuomalaistenkin ehdokkaana, mutta aina olen toivonut, että en tulisi valittua, vaan että muutamat saamani äänet auttaisivat jota kuta toista pääsemään tuon kynnyksen yli.  Halusin kyllä olla puolueen jäsen ja auttaa tarvittaessa.

Jäätyäni eläkkeelle muutin Kalajoelle. Olen huono sanomaan ei, jos minua kauniisti pyydetään ja varsinkin jos pyytäjä on kaunis nainen. Olin visusti päättänyt jättää politiikanteon nuoremmille, mutta kun silloinen kansanedustaja Pirkko Mattila soitti minulle ja kysyi, ryhtyisinkö Kalajoelle perustettavan paikallisjärjestön puheenjohtajaksi ja puuhamieheksi, tunsin itseni niin tärkeäksi, että en ihan kokonaan kieltäytynyt. Toki kieltäydyin tarjotusta tehtävästä, mutta taas lupasin olla mukana.  No olinhan minä, mutta ei siitä mitään hyvää minulle seurannut. Sen verran sekalaista seurakuntaa olivat esimerkiksi puolueen löytämät kunnallisvaaliehdokkaat, että nykytietämyksellä en äänestäisi ketään tuosta porukasta, jos kärkiehdokkaina ovat ”Suomen paras autovaras” ja neljää konkurssiaan mainostava entinen yrittäjä.  Olinhan minäkin aikoinani ehdokkaana, mutta en silti ihmettele puolueen vaalimenestystä. Tällä hetkellä ainut ”persujen” valtuutettu Kalajoella on sitten ulkomaalaislähtöinen nainen, jonka vaimoni onnistui värväämään puolueen riveihin. 

Vaikka Perussuomalaiset rp perustettiin aikoinaan jatkamaan SMP:n poliittista linjaa, niin toisin kävi.  Puolue kasvoi ja menestyi, mutta kun mukaan tuli natseja ihannoivaa ja rasistista ainesta, lipui puolue pois alkuperäisestä tarkoituksestaan. Ennen Jyväskylän puoluekokousta selvisi, että kun Timo Soini jättää puolueen puheenjohtajuuden, ei hänen saappaiden täyttäjää ole helppo löytää.  Oikeasti ainut vaihtoehto oli eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho.  Kun ”rasistisiipi” julisti omaksi ehdokkaakseen Jussi Halla-ahon,aloin epäillä jotain huonoa.  Taisinpa tässä samassa blogissa kirjoittaa; ”Jos Jussi Halla-aho valitaan puheenjohtajaksi, niin Perussuomalaiset hajoaa.” 

Näin minäkin jouduin sitten vaihtamaan vielä kerran puoluetta, mutta voin vakuuttaa, että seuraavaa kertaa ei tule.

Tällä hetkellä ”persut” vielä paistattelevat sinisiä paremmassa kannatuksessa ja mälläävät rahojen ja nimen turvin, mutta jälleen ennustan.  Vähän kerrassaan ”persujen” kannatus laskee ja sinisten nousee.  Eihän kansalta voi jäädä huomaamatta, että Siniset ovat juuri se Vennamolainen ryhmä, joka pyrkii ajamaan Suomen kansan parasta.  Jäljelle jääneet perussuomalaiset ovat sitä, miltä näyttävätkin.  

 

En väitä, että Sininen tulevaisuuskaan olisi tarkoin minun ajatusteni mukainen, mutta kyllä se nykypuolueista parhaiten vastaa arvojani.  On siis oletettavaa, että tulevaisuudessa annan ääneni tälle ryhmälle.  Ei puolueen puheenjohtajaa ainakaan rikoksista ole tuomittu.