Kun olin jo luopunut politiikasta, aloin toimia
ortodoksisen uskontoni edistämiseksi uudella kotipaikkakunnallani Kalajoella.
Käytännössä tämä näkyi kai parhaiten Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen
kannatusyhdistyksen perustamisena, joka toi jonkin verran julkisuutta. Asia oli
kai jotenkin uusi täällä rannikkoseudulla, jonka muutamat venäläiset oli
pakotettu luterilaiseen seurakuntaan heidän itse sitä edes tajuamatta. Samoin
oli käynyt avioliiton kautta Suomeen tulleille muille itäblokin ihmisille.
Suomalaisia ortodokseja täällä oli vähän.
Kerran se vain tapahtui. Olin toiminut poliittisessa puolueessa lähes
koko ikäni, joten suuri ihme se ei ollut.
Sasin puhelun pohjoissuomalaiselta kansanedustajalta, joka pyysi minua
perustettavan puoluejaoston puheenjohtajaksi.
Silloin sitä ihmettelin, sillä olihan puolueella ainakin yksi
valtuutettu täällä. Minun mielestäni paikka kuului hänelle. Itse olin vetäytynyt
eläkkeelle enkä halunnut enää porukkaan, jossa tiesin riitelyn olevan
mahdollista. Lupauduin kuitenkin
auttamaan jos tietotaitoani tarvitaan. No niinhän se oli… kyllä sitä olisi
tarvittu, mutta ei haluttu ottaa vastaan.
”…vastuullisuus omasta elämästä vaihtuu
itsensä surkutteluun ja uhriasenteeseen,
jossa omat ongelmat ovat aina jonkun toisen syytä” - lainatakseni
P.T.Juntumaan sanoja.
Ottamatta kantaa siihen, mikä kenenkin syytä
on, huomasin varsin pian, että syy saatettiin keksiä ihan mistä vaan. Tärkeintä
oli, ettei peiliin tarvinnut katsoa ja että omatkin virheet voitiin vyöryttää
toisten niskaan. Yhteinen piirre
kaikille yhteisöille tuntuu olevan se, että on olemassa yksilöitä, joilla on
kova halu päästä vaikutusvaltaiseen asemaan, mutta omat kyvyt eivät riitä. Yleensä silloin aloitetaan pahimmiksi
kilpailijoiksi koettujen ihmisten mustamaalaus. Politiikassa ja
seuratoiminnassa tämä on varsin yleistä, mutta ei aivan harvinaista myöskään uskonnollisissa
yhteisöissä. Surullista, sillä se vie yleensä parhaat voimat pois yhteisön
piiristä. Suomalaisessa politiikassa se
on varsin yleistä ihan ministeritasoa myöten. Oma etu ohittaa yhteisen edun.
Kalajoen ortodoksinen rukoushuone nousee
kyllä. Se nousee siksi, että on olemassa ihmisiä, jotka niin tahtovat. Se on myös korkeimman voiman tahto, eikä sitä
voi horjuttaa ilkeät ihmiset eikä pienet kulttuurierot. Totta kai se olisi jo
pidemmällä, jos kaikki se energia, joka on käytetty kapuloiden heittelyyn,
olisi käytetty hankkeen eteenpäin viemiseen. Ehkä näin on kuitenkin hyväksi
nähty.
Se on uskonnolle ja politiikalle yhteistä,
että molemmissa on olemassa pyrkyreitä, jotka tuijottavat vain omaan
napaansa. Eikö se tosiasiassa ole niin,
että on aivan samantekevää kuka tekee, kunhan teot edistävät yhteistä asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti