Oli taas aikaa vierähtänyt, kun nyrkkeilyurheilua olin ollut katsomassa. Raahen Nyrkkeilijäthän ne päntiönään kilpailuja järjestävät. Edelliset olivat joskus v. 1981 ja nyt taas. Ja kun edellisissäkin olin mukana peräti jossakin roolissa, niin ajattelin mennä nytkin. Enhän minä muuten, mutta kun toi Jouni ihan pullankin lupasi ja kahvia kans, niin johan sitä mielellään Kalajoelta Raaheen ajelee.
Jotenkin se vaan vanhan ”kehäketun” pirtaan koskee, kun katselee tätä ajan muuttumista. Kai se niin on oltava, mutta saan minä pikkusen kitistä. En minä nyt kilpailujen tasoa ala moittimaan… enkä kilpailuja yleensäkään. Ne olivat sellaiset kun nykysäännöillä ja nykyvälineillä pystytään järjestämään, mutta se henki…
En nyt viitsi niihin aikoihin mennä, kun itse olin kehässä ja Messuhallissa oli tuhansia ihmisiä katsomassa. Joskus meinasi tämmösen isommankin miehen polvet täristä, mutta ne ajat tuskin koskaan palaavat.
Se henki syntyikin siitä, kun entiset nyrkkeilijät tulivat kilpailuja katsomaan… puku päällä ja valkoset kaulassa. Itse käytin silloinkin rusettia, vaikka en tuomarinakaan olisi ollutkaan. Se oli kunnioitusta lajia kohtaan. Kyllä minä vieläkin lajia kunnioitan, mutta en voi mitään sille, että ajat muuttuu ja ihmiset sen mukana. Vaikea on enää bongailla katsamosta julkkiksia, joita ennen oli lähes kaikissa kissanristiäisiä suuremmissa kansallisissakin kilpailuissakin. Kaveritkin ovat jo niin vanhentuneet, ettei niitä enää tunne :-) - Joo… silleen se menee, että jos nyrkkeilyväki ei itse arvosta omaa lajiaan, niin tuskinpa kannattaa odottaa sitä ulkopuolisilta. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kilpailujen ylituomarikin oli villapaita päällä. Ei olisi ennen tullut kysymykseen, ei…
Jos oikein muistan, niin olihan täällä Kalajoellakin joskus joku puolikuntoinen nyrkkeilijä ja laji ihan kohtuullisessa nousussa, kunnes sitten vaan sammui. En tiedä miksi, koska jostain syystä en tullut koskaan tuntemaan täkäläistä nyrkkeilyä ja täkäläisiä nyrkkeilijöitä. Ominaista tälle lajille on, että seurat sammuvat ja seurat syttyvät. Sen verran olen tässä vuosien varrella lajia seurannut ja kokemuksia kerännyt, että jonkinlaisena mentorina voisin toimia. Varmin tapa tuhota seura on pitää kaikki nuoremmat valmennustoiminnan ulkopuolella. Kun äijä ei enää jaksa, ei sitten olekaan vetäjää, mutta väliäkös sillä sitten enää on. Jos sattuu niin käymään, että joku nuorempi sitkeästi vain roikkuu salilla ja yrittää osallistua toimintaan, on varmuuden vuoksi hieman mustamaalattava häntä. Selvähän se, että muuten hän veisi ainakin osan siitä kunniasta jonka vanha vetäjä on itselleen varannut.
No pahka… Nyt karkasi jo valmennuspuolelle, mutta sieltähän se kaikki alkaa. Vanha englantilainen herrasmiesurheilu on tulossa tiensä päähän täällä Suomessa. Uskokaa vain… jos nyrkkeily kuolee, ei se ole rahasta kiinni. Se on kiinni siitä, että emme kunnioita riittävästi lajia. Emme kunnioita kaveriemme tekemää työtä, emmekä aina ole edes riittävän oikeudenmukaisia.
Tässä se syyttävä sormi sitten osoittaa jotakuta toista, peukalo kohti taivasta, ja kolme muuta sormea minua itseäni. Kyllä minä taas joskus haluan nyrkkeilykilpailuissa käydä, mutta…. Kaikki kunnia tyttö- ja poikanyrkkeilylle, mutta voisikohan näitä otteluja käydä jo esiotteluina ennen varsinaisen yleisötilaisuuden alkua. Kaipa minä tavallista enemmän tätä lajia ymmärrän, mutta on se melkoinen savotta istua ja katsella tuntitolkulla pikkupoikien ähellystä ja odottaa, että tuleeko sieltä oikeita otteluja vaiko sitten ei. Tuleehan niitä, mutta keskiverto katsoja on silloin jo paukkunsa käyttänyt.
Tämä oli yksi vinkki katsojien palauttamiseksi kehän ääreen. Toinen vinkki onkin sitten vaikeammin toteutettavissa. Ottakaa ne ”hatut pois”. Kaikkihan me, jotka olemme nyrkkeilleet, tiedämme, ettei ns. päänsuojasta ole mitään hyötyä nyrkkeilijälle. Yleisö vaan ei tunnista ”naamioitunutta” nyrkkeilijää ja jostain syystä jää ainakin osittain kylmäksi, näiden kahden tuntemattoman ottelulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti